Ratchet & Clank: Tools of Destruction

Ratchet & Clank -sarjan pelit ovat aina onnistuneesti panostaneet yhteen asiaan: pelaamisen hauskuuteen. Toiminnan, tasohyppelyn, huumorin ja toinen toistaan hulvattomampien vihollisten yhdistelmä täydellisyyttä hipovalla ohjauksella ja teknisesti viimeistellyllä toteutuksella ovat kerta kerran jälkeen hurmanneet pelaajat. Suippokorvainen karvaturri Ratchet ja hänen valuvikainen metallikaverinsa Clank ovat esiintyneet neljässä PS2- ja yhdessä PSP-pelissä, nyt he tekevät debyyttinsä uuden sukupolven alustalla. Ja millainen debyytti se onkaan.

Ratchet - viimeinen lombax

Ratchet & Clank: Tools of Destruction alkaa aiemmista sarjan osista tutussa Megapoliksen kaupungissa, jossa ystävykset ovat virittelemässä taas yhtä Ratchetin pähkähulluista kulkuvälineistä. Askartelu keskeytyy, kun planeetan puolustuskeskuksessa päivystävä supersankari kapteeni Qwark soittaa ja kertoo planeetan joutuneen hyökkäyksen kohteeksi. Hyökkääjät ovat keisari Percival Tachyonin miehiä, joilla on tasan yksi tehtävä: hankkiutua eroon galaksin viimeisestä eloonjääneestä lombaxista, Ratchetistä.

Tachyonin ylettömän katkeruuden syy selviää pelin edetessä. Matkalla parivaljakko kohtaa vanhoja tuttuja sekä uusia ystäviä ja vihollisia, ja matkustaa lähes pariinkymmeneen kohteeseen eri puolilla galaksia. Lisäksi he haalivat kasaan vaikuttavan joukon erilaisia aseita ja vempeleitä, joiden avulla voi läpäistä kaikki esteet ja vihollismassat. Yllätyksettömään tarinaan ei ehkä mahdu kovin monimutkaisia käänteitä, mutta muutaman naurunpurskahduksen se onnistuu kirvoittamaan, ja pelin lopetus saattaa yhtä hyvin pedata jatko-osaa tai päättää koko sarjan.

Kaunis katsella, unelma pelata

Insomniacilla on pelinkehittäjänä kaksi selkeää vahvuutta: he osaavat tehdä peleistään näyttäviä, ja he osaavat hioa pelattavuuden huippuunsa. Ratchet & Clankit ovat aina repineet ihailtavalla tavalla tehoja irti Playstationeista, minkä seurauksena pelit ovat pyörineet sulavasti ja näyttäneet todella hyvältä. Kyseessä ei myöskään ole pelkkä tekninen suoritus, vaan Insomniac osaa panostaa myös taiteelliseen vaikutelmaan. Vierailtavat planeetat ovat persoonallisia ja hyvännäköisiä eikä yksityiskohdissa ole pihistelty. Tools of Destruction jatkaa samaa linjaa, mutta tehokkaammalla konsolilla kaikkea on enemmän.

Animaatioelokuvaan verrattavassa graafisuudessa ei pyritäkään fotorealismiin, vaan vaikutelma on enemmänkin maalauksellinen. Etenkin Sargasson suoplaneetan vehreät maisemat, Mukow'n pirtsakka karnevaalimaisuus ja Apogeen avaruusaseman henkeäsalpaava värikkyys todistavat Insomniacin panostavan tosissaan vaikuttavaan visuaaliseen kokonaisuuteen.

Vaikka tavaraa saattaa välillä olla ruudulla enemmän kuin laki sallii, kaikki pyörii jatkuvasti täydellisen sulavasti. Itse en pystynyt havaitsemaan minkäänlaista hidastumista, vaikka vihollisia oli vastassa parikinkymmentä, joka puolella räjähteli ja irtotavaran seasta lentelevät pultit täyttivät loput näkökentästä. Tools of Destruction ei ehkä ihan ole upein PS3:lla nähty peli, mutta se pääsee pirun lähelle, ja tekee sen nikottelematta.

Monenlaista tekemistä

Vaikka ympäristön ja vihollisten tuhoaminen onkin R&C-sarjan näkyvin osa, on erilaisille minipeleille ollut aina oma paikkansa. Tools of Destructionissa yksi vakiotehtävistä — lukkojen avaaminen — on muutettu liikkeentunnistuksella hoidettavaksi. Näissä pulmissa tarkoituksena on yhdistää suojauksen ohittava sähköinen kytkentä. Ruudulla näkyvän levyn pinnalla on metallikuula, jonka avulla johdotuksissa liikkuva sähkökipinä voidaan hyppäyttää juotoskohdasta toiseen ja näin saada se kulkemaan reitin alusta loppuun. Ohjaimen kallistelu kallistaa levyä, jolloin kuula liikkuu vastaavasti. Pulmat vaativat pientä pähkäilyä, mutta ylitsepääsemättömän vaikeita ne eivät ole missään vaiheessa.

Liiketunnistuksella ohjataan myös vapaaseen pudotukseen ajoittain joutuvaa Ratchetia, ja sillä tähdätään heikot seinät hajottavaa geolaseria. Eniten koordinaatiota vaativa liiketunnistuksen käyttötapa on tornadotykki, joka ampuu pienen pyörremyrskyn vihollisten kimppuun. Tornadon liikkumista ohjataan SIXAXISta kallistelemalla, ja samaan aikaan Ratchetin liikkumista voi ohjata normaalisti tateilla. Vähemmän näppärä pelaaja voi saada tällä yhdistelmällä aivojen kytkennät solmuun.

Ylivoimaisesti rasittavin minipeli ovat avaruuspiraattien ovien aukaisemiseksi tanssittavat merirosvo-jigit. Taustalla bailaavat piraatit huutelevat komentoja, joiden tahdissa ohjataan tatilla oikeaan, vasempaan tai ylös, tai heilutetaan pyrstöä ohjainta ravistamalla. Yksinkertaisen mekaniikan lisäksi minipeli on myös varsin anteeksiantavainen, joten ovien avaaminen ei ole niinkään haaste kuin turha hidaste.

Huumorin kukka se kaunein kukka

Hauskuuden kruunaa käsikirjoitus, joka onnistuu jatkuvan hymähdyttämisen lisäksi aiheuttamaan muutaman tyrskähdyksenkin. Keisari Tachyon on surkuhupaisa pahis, jonka riipivä-ääninen keuhkoaminen katkeaa aina sopivasti johonkin kömpelöön kömmähdykseen. Opportunismin mestari kapteeni Qwark aiheuttaa sivuosassaan enemmän harmia kuin hyötyä sankarikaksikolle.

Uusina tuttavuuksina nähdään kuuluisan keksijä Max Apogeen tytär Talwyn sekä tämän uskolliset kumppanit, veteraanitaistelurobotit Cronk ja Zephyr, joiden jutustelu on hupaisaa kuultavaa. Ei vähiten siksi, että suomenkielisessä toteutuksessa Cronk tuntuu matkineen puhetyylinsä edesmenneeltä kansallisnero Spede Pasaselta. Sivuosavihollisista mieleen jäävät myös merirosvolauluja äänekkäästi kailottava kapteeni Slag ja hänen oikea kätensä Ruoste-Pete.

Taisteluvälineistäkin löytyy oma hupaisa puolensa, mikä tietysti Ratchet & Clankin kyseessä ollessa on enemmän sääntö kuin poikkeus. Tällä kertaa arsenaali on jaettu varsinaisiin aseisiin ja erilaisiin vempeleisiin. Aiemmista sarjan osista tuttuun tapaan aseet kehittyvät, kun niitä käytetään. Vempeleet sen sijaan pysyvät koko pelin ajan samantehoisina. Välineistöstä kannattaa mainita vastustajat pingviineiksi muuttava räjähde, ympärillä liitävä sotarobotti Mr. Zurkon, viholliset toisiaan vastaan käännyttävä sekoituskaasu ja – kaikkein tärkeimpänä – jalat vipattamaan saava diskopallo Groovitron!

Groovitronista on puhuttu todennäköisesti enemmän kuin mistään muusta Tools of Destcructionin ominaisuudesta, eikä syyttä. Jokaiselle pelissä nähtävälle vastukselle on kehitetty oma tanssianimaationsa, joista esimerkiksi nuijillaan ilmakitaraa veivaavat avaruuspiraatit aiheuttavat spontaania hihkuntaa.

Sarjan paras?

Uuden sukupolven konsolin myötä Sony on tehnyt linjanvedon, että kaikki sen julkaisemat pelit lokalisoidaan tärkeimmille kielialueille. Tools of Destcructionin tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että aivan kaikki on käännetty suomeksi. Kummallisesti nimettyjen aseiden suomenkieliset nimet ovat myös hiukan kummallisia, mutta suurimmaksi osaksi jälki on kelpoa. Joitain kömpelyyksiä ja suoranaisia virheitäkin on tekstin sekaan mahtunut, ja ääninäyttely vedetään överiksi samalla tavalla kuin MTV3:n dubatut piirretyt. Joitain helmiäkin käännöksen sekaan mahtuu, kuten keisari Tachyonin kirjoittama ja riemastuttavasti suomennettu haiku. Koska pelin haluaa joka tapauksessa läpäistä vähintään kahdesti, kannattaa nauttia sekä suomen- että englanninkielisestä versiosta. Valitettavasti valinta näiden välillä täytyy tehdä vaihtamalla koko järjestelmän kieli.

Kaikki Ratchet & Clank-sarjan pelit ovat olleet laadukkaita tekeleitä. Aseiden kehittäminen huippuunsa sekä kaikkien kenttiin piilotettujen kultaisten pulttien ja taitopisteiden kerääminen vie nopeasti useampia kymmeniä pelitunteja. Kokeneempi sarjan suurkuluttaja vetäisee pelin kertaalleen läpi noin kolmessatoista tunnissa, mutta hupi ei todellakaan lopu siihen. Toisella kierroksella avautuu mahdollisuus päivittää aseet omega-versioihin, jolloin niiden teho kasvaa entisestään. Kaikkien aseiden kehittäminen ylimmälle VX-tasolle on oma projektinsa.

Insomniac on itsekin myöntänyt, että heidän pelinsä eivät edes yritä olla mullistavan innovatiivisia, pikemminkin ne poimivat osasia muista peleistä ja pyrkivät virittämään ne täydellisimpään mahdolliseen muotoonsa. Ratchet & Clank: Tools of Destruction on jälleen yksi osoitus siitä, että omaperäisyys ei ole välttämätön osa hauskuutta, vaan sama vanha kaava pienillä parannuksilla voi kelvata paremmin kuin hyvin. Teräväpiirtopäivityksen lisäksi pelin kaikkia osa-alueita on viilattu ja käsikirjoitus on parempi kuin yhdessäkään aiemmassa osassa. Lopputuloksena on yksi viihdyttävimmistä peleistä, mitä PS3:lla on tähän mennessä nähty.