Street Fighter -pelisarjaa voidaan pitää hyvällä omatunnolla mätkintägenren esi-isänä. Vuonna 1987 ilmestynyt ensimmäinen osa antoi kovin suppeat puitteet lihaa tummentavalle ekstaasille, ja vasta nelisen vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa iski luun pelimiehen kurkkuun. Ennennäkemättömän laajalla ja yksilöllisellä hahmokatraalla, liikerepertuaarilla ja kaksinpeliominaisuuksilla varusteltu lätynleivontayksikkö oli välitön kestosuosikki orastavassa genressä. Vajaan kahdenkymmenen vuoden kehityksen aikana taistelupelit ovat saaneet entistä monipuolisempaa sisältöä, kolmatta ulottuvuutta sekä aiempaa näyttävämpää ja fyysisesti tuntuvampaa grafiikkaa. Street Fighter IV palaa juurillensa todistaakseen, ettei vanhassa mitään vikaa ole koskaan ollutkaan.

Takaisin perusteisiin

Street Fighter IV rakentuu täysin sarjan tunnetuimman kakkososan pohjalle. Sarjakuvamaisesta 3D-grafiikasta huolimatta toiminta on sidottu kahteen ulottuvuuteen ja nopeasti soljuviin taistelupeliveljiinsä verrattuna mekaniikka tuntuu alkuun suorastaan arkaaiselta. Valmiiksi purkitettuja komboja ei ole pelissä lainkaan, vaan homma tapahtuu oikeaoppisella iskujen ja erikoisliikkeiden vuorottelulla. Taistelut ovat jatkuvan lähikontaktin sijaan vastustajan heikkouksien etsimistä ja näiden hyödyntämistä, eivätkä pelkät napinhakkaajat selviä ensimmäistä ihmispelaajaa pidemmälle. Kun alkukankeudesta selviää, huomaa Street Fighter IV:n tarjoavan yllättävän monipuoliset puitteet loistavalle mätölle, jossa niin aloitteleva jantteri kuin kaikki hämyisät kujat kolunnut katutappelijaveteraanikin löytää omantasoisen taistelumekaniikan käytettäväkseen.

Näppäinkartta pitää sisällään tatilla hoidettavan liikkumisen ohella peräti kuusi erillistä lyöntinappulaa (kevyt, keski sekä korkea lyönti ja potku) sekä näiden väliset yhdistelmät, minkä vuoksi puristit mielivät jo pelkän ilotikun vuoksi ihka aitoa (ja sikakallista) arcade-ohjainta padin tilalle. Neljännesosakiepautuksista aina 720-asteen lenkkeihin yltyvät erikoisliikkeet myös tukevat tätä mieltymystä, ja herkemmästä liiketunnistuksesta huolimatta padiohjaus jättää välillä erikoisliikkeet tekemättä. Tosin PC:llä taistelupelejä pelanneet tietävät, että konsoliohjaimen tatilla tehdyt 360(/720)-asteiset ovat kuitenkin huomattavasti helpommin suoritettavissa kuin nuolinäppäimillä koitetut räpyttelyt, ja siinä mielessä padiohjaus kelpaa valtaosalle vallan mainiosti. Kuuden napin lyöntikavalkadi on myös luonnollisesti arcade-ohjaimen heiniä, sillä konsoliohjaimella iskut on jaettu neljän peukalonapin ohessa oikeanpuoleiseen liipaisimeen ja olkanäppäimeen. Vasemman puolen vastaavat hoitavat puolestaan kaikkien kolmen potku- tai lyöntinapin yhtäaikaisen painalluksen virkaa.

Pelkkien yllämainittujen lyöntien ja näiden voimin tehtyjen erikoisliikkeiden turvin Street Fighter IV maistuu jo varsin mainiolle klassikkokuninkaan paluulle, mikä riittää osalle sellaisenaan. Astetta monipuolisempaa kaipaaville peli tarjoaa lisäksi EX-mittarin sekä Super- ja Ultra-kombot. EX on alalaidassa oleva neljään segmenttiin jaettu palkki, joka täyttyy perille vietyjen iskujen mukana. Yhden palkin täytyttyä sen voi tyhjentää yksinkertaisesti päättämällä erikoisliikkeen yhden lyönnin sijaan painamalla kahta iskua yhtaikaisesti, jolloin vaihtuvan hyökkäysanimaation lisäksi iskut tekevät tuplaten osumia ja yltävät joissain tapauksissa esimerkiksi hieman pidemmälle. Täyteen ladattuna EX-mittarin saa huvennettua Super-komboon, joka antaa vastustajalle lämää oikein isän kädestä.

Ultra-mittari on EX-palkin vastakohta: se täyttyy vastaanotettujen iskujen mukaan. Ultra-kombot ovat pelin näyttävimmät, tehokkaimmat ja yksinkertaisesti siisteimmät liikkeet, jossa überhienojen animaatioiden säestyksellä vahinkoa jaetaan useiden iskujen voimin vastustajaan. Liikkeet pysäyttävät pelitempon hetkellisesti, mutta ovat pituudeltaan silti luontevan mittaisia, ettei taistelujännitys ehdi valahtamaan kesken kaiken. Hieman monimutkaisemmin toteutettavien Ultrien hienous onkin siinä, että ne antavat altavastaajalle mahdollisuuden vielä nousta voittoon olematta kuitenkaan ylivoimaisia saatikka torjumattomia.

Viimeisen asteen mekaniikkaan tuovat Focus-lyönnit, suojauksen läpäisevät iskut, iskujen peruutukset ja muut ylemmän kikkailun tuotokset, joita en kaiken rehellisyyden nimissä koskaan onnistunut tekemään. Focus-iskut sellaisenaan ovat varsin yksinkertaiset. Painamalla yhtaikaa keskilyöntiä ja potkua (alalyönti+potku yhdistelmä tekee puolestaan heiton) pelaaja pystyy lataamaan lamaannuttavan iskun, joka pudottaa vastustajan polvilleen jatkokuritusta varten sekä tappiin ladattuna läpäisee vieläpä suojauksen. Näiden herkkujen lisäksi lyöntiä ladattaessa pelaaja pystyy vastaanottamaan yhden iskun varastoon, minkä vuoksi se toimii myös puolustavana liikkeenä. Focus-lyöntejä vastaan on omat jipponsa, joista varsinkin heitot ovat niiden saaman vahinkolisän vuoksi kannattava vaihtoehto.

Harjoittelusalista maailmalle

Street Fighter IV pettää hieman sen varsinaisessa sisältötarjonnassa. Pakollinen Arcade-pelitila toimii kaiken perustana, jossa yksilöllisillä anime-pätkillä höystetty tarina antaa hyvin köyhästi viitteitä pelin taustatarinasta. Tärkeimmäksi syyksi Arcaden läpäisyyn innoittavatkin yhdeksän avattavaa pelihahmoa, jotka muodostavat osan 25 pelattavissa olevasta hahmosta. Hahmokirjo koostuu kokonaisuudessaan Street Fighter II:en tutusta tusinasta, kahdeksasta sarjan muista osista nähdystä taistelijasta sekä viidestä kokonaan uudesta tuttavuudesta. Viherpeto Blankan, kumiraaja Dhalsimin ja reidekkään Chun-Lin viereen hahmovalikkoon saapuvat heittohirmu Abel, lucha libre -kokki El Fuerte, sähköinen C. Viper sekä ihrapallo Rufus. Viidennen viran nappaa pääpomo Seth, joka on taistelugenrelle tuttuun tapaan muodoton sininen humanoidi ja jolla on vähän jokaisen hahmon liikevalikoima takataskussa. Uudet tulokkaat ovat oiva lisä jo ennestään monipuoliseen ja keskenään tasapainoiseen katraaseen, vaikka Ryu ja hänen kopioita löytyykin jo kolme kappaleen verran (Ken, Sakura ja Akuma). Tekijät ovat mainostaneet julkaisevansa fanitoiveita tulevaisuudessa, mutta vielä toistaiseksi on tyydyttävä alkuperäiseen tarjontaan.

Versus-tila on nimensä mukaisesti kaksintaistoon ja lähinnä kaverin kanssa sohvalla pelattavaksi tarkoitettu pelimuoto, johon voi siirtyä myös suoraan Arcadesta, mikäli kaiffari sattuu oven taakse juuri kesken hektisen yksinpelisession. Varsin monipuolisesti säädettävän (vastustajalle voi muun muassa ketjuttaa halutun liikesarjan) Training-muodon avulla voi harjoitella erilaisia liikkeitä tietokonetta vastaan. Astetta mielenkiintoisempaa sisältöä löytyy sen sijaan Challenge-tilan takaa, eikä vähiten siellä olevan Trial-muodon vuoksi. Normal- ja Hard-vaikeustasoilla mitoitettu treenaussessio opettaa jyrkällä oppimiskäyrällä pelin saloihin, mikä on erinomainen lisä niin ummikoille kuin sarjan veteraaneillekin. Salat perusiskuista aina millintarkkoihin komboihin asti on kätketty Training-otsakkeen alle. Lisäksi Challenge-tilan takaa löytyvät Time Attacks ja Survival niin ikään kahdella vaikeusasteella varustettuna. Molemmat alkavat tuntuvilla eduilla varustettuina (loputon Ultra- ja EX-mittari, itsestään parantuva energiamittari, jne.), jotka häviävät pidemmälle edetessä. Näiden parissa kuluttaa oman aikansa, ja mikäli mielii haalia pelin sisäiset tittelit, solvaukset, galleriakuvat ja vaatteiden värit, täytyy kukin haastetila päästä lävitse. Lisävaatetukset ovat puolestaan maksua vastaan ladattavissa Storesta.

Pelimuotojen suola on kuitenkin verkkopelissä, joka sai hiljattaisen päivityksen myötä myös kaivatun turnaustilan, jossa pelaajat asetetaan heti kättelyssä samantasoisen pelaajien kimppuun. Erinomainen lisä on myös vaihtoehtoinen taistelupyynnön aktivointi, jolloin tyhjässä odotussalissa ei välttämättä tarvitse odottaa puolta päivää, vaan peliä voi rauhassa tahkota yksin odotellessa sopivan kilpakumppanin haastetta moninpeliin. Valitettavasti promo-koodista johtuen pelin tärkein osa-alue jäi näiltä osin rikollisen vähäiselle testaukselle, sillä kellonajasta riippumatta pelaajakunta oli suppea ja järjestään huonoyhteyksinen. Harvakseltaan löytyneiden kolmella palkilla (viisi maksimi) olevien vastustajien kanssa taistelu oli kuitenkin verrattain lagitonta tasoiselleni katutappelijalle, jossa taistelut määräytyivät taidon, eikä suinkaan yhteyden mukaan. Heikohkosta verkkokoodin testauksesta huolimatta pelin helmasynti kävi kuitenkin nopeasti ilmi. Kuten niin monessa muussakin genren edustajassa, myös Street Fighter IV:n pelaajakunnasta suurin osa on yhden liikkeen orjia, jotka sattuvat vieläpä järjestään liikkuvan nimellä Ken tai Ryu. Pelin monipuolinen taistelumekaniikka tarjoaa kuitenkin puitteet loistavalle kaksintaistolle, jossa yllämainitun kaltaisilla pelaajilla luututaan lattioita taitavampien osaajien käsissä.

Vanhassa vara parempi

Visuaalisesti Street Fighter IV on hunajaa silmille. 2D-tasolle piirretty sarjakuvamainen 3D-grafiikka sopii erinomaisesti sarjan juuria kunnioittavaan henkeen. Tribuutti näkyy myös päivitetyissä versioissa vanhoista taustoista, jotka lämmittävät nostalgikon sydäntä. Hahmojen siirto massiivisiksi steroidijärkäleiksi on ennakkopeloista huolimatta onnistunut, ja animaatiojälki on liikkeiden osalta sulavaa ja ennen kaikkea näyttävää. Tyylikkään alkudemon kalligrafinen estetiikka näkyy osittain taistelutantereellakin liikkeiden vanavedessä kulkevine musteviivoineen. Taustamelun virkaa hoitaa J-pop-bändi Exilen hieman korvaan särähtävä biisi The Next Door -Indestructible-, jonka ’N Sync -vivahteinen melodia on hieman outo valinta pelin mättöhenkeen. Muut ääniefektit eivät sen sijaan nouse liiemmin esille.

Street Fighter IV:n paluu taistelugenren pariin on kaikin puolin onnistunut. 2D:stä ja nykyisiin taistelupeleihin tottuneille perin kankeasta pelimekaniikasta huolimatta se tarjoaa ehkäpä genrensä monipuolisimman kokemuksen, jossa niin vasta-alkajat kuin kovimmat konkaritkin löytävät haluamansa tason nautinnolliseen turvanjauhantaan. Ei Street Fighter IV kaikille ole, mutta joskus yksinkertainen on vain yksinkertaisesti toimivampaa. Street Fighter IV:n hehkutus uutena taistelupelien messiaana ei sen enempää todisteluja tarvitsekaan.