Kanadalaisten ikioma ja ihka ensimmäinen supersankari Wolverine on peto sanan todellisessa merkityksessä. Pahimpienkin ruhjeiden lähes välitön parantuminen sekä adamantiumilla vuorattu luusto takaavat kuolemattomuuden, ja suoraan kämmenselistä kasvavat kynnet leikkaavat kovimman materiaalin lävitse ongelmitta. Auktoriteetteja kaihtavana oman tiensä kulkijana Wolverine on täydellinen tappokone, jonka saappaisiin pelaajat pääsevät Raven Softwaren luotsaamassa lisenssipelissä X-Men Origins: Wolverine.

Halki, poikki ja pinoiksi

Löyhästi elokuvan tapahtumia seuraava, mutta kelaversiota uskollisempana sarjakuvasovituksena X-Men Origins: Wolverine lukeutuu lisenssipeliosaston parempaan kastiin. Putkijuoksurakenteesta ja perin toistavasta sisällöstä huolimatta peli on erinomaista hurmehippaa. Asiaa edesauttaa, mikäli on viettänyt lapsuusvuotensa pajunoksista tehdyin kynsin hyppien ja raadelleen lähimetsänsä koivuja keltaisessa kokohaalaripuvussa kuvitellen olevansa pohjoisten arojen pienisuuri ahmamies. X-Men Origins: Wolverine ei ole monipuolinen, vaikea saatika erityisen pitkä, mutta se sisäistää pelihahmonsa todellisen olemuksen pysäyttämättömänä ja eläimellisenä tappajana pilkulleen. Plus se on kestonsa ajan äärimmäisen nautinnollinen kokemus.

K-18-leimalla varustettu peli tekee jo ikärajallaan pesäeron elokuvan pliisuiluun. Bittiahma repii, silppuaa ja mestaa vihollisiaan verivanojen saattelemina mitä moninaisin keinoin. Kevyeen ja raskaaseen iskuun typistetty taistelu ei tarjoa kuitenkaan kovin huimapäistä kikkailua, mutta toiminnan nopeatempoisuus pitää mielen virkeenä. Rinnuksista voi ottaa kiinni, jolloin vastustajaa voi kurmottaa ikiomana nyrkkeilysäkkinä tai lopettaa nämä brutaalein viimeistelyliikkein, joissa käsissä roikkuva poloinen esimerkiksi revitään kirjaimellisesti keskeltä kahtia. Tantereita komistavat seipäät ja muut seinässä törröttävät esineet suorastaan huutavat uutta sisustuselementtiä paikoilleen. Pelin edetessä aukeaa yhteensä kolme hieman tehokkaampaa ja liipaisimien avulla käytettävää erikoisliikettä, jotka syövät omaa raivomittaria. Raivoa lisätään vihollisia tappamalla tai irtaimistoa tuhoamalla, ja energian voi kuluttaa myös sinkoutumalla berserkkitilaan, jolloin tuotettu vahinko moninkertaistuu.

Viiden kappaleen mittainen juoni tarjoaa viihdettä pariksi illaksi, mutta läpipeluun jälkeen avautuva Hard-taso antaa lisäpuhtia uusintayrittämiselle. Normaalin varsin kivuttoman läpijuoksun aikana jäi toivomaan pelin pahinta vaikeustasoa jo heti alkuun käytettäväksi. Kenttärakenne on hyvin putkimainen ja harha-askeleet päätyvät usein erinäisin bonusesineillä varusteltuihin umpikujiin. Erillinen aistitila aktivoidaan ristiohjainta ylöspäin painamalla, jolloin peli opastaa pelaajan kaiken lisäksi vielä oikeaan suuntaan sekä paljastaa ympäriltä kaikki interaktiiviset objektiivit ja salahuoneet.

Hieman lisäsisältöä peliin tuo lukuisat keräiltävät ja eri avuin nousevat kokemustasot. Vihollisille jaetut yksisuuntaiset menoliput manalan mannuille tuovat kokemusta, joiden avulla pelaaja voi määrittää pisteitä haluamiinsa ominaisuuksiin kuten kuntoon tai erikoisliikkeiden paranteluun. Lisäksi kokemuspisteitä saa etsimällä kenttiin ripoteltuja tunnistuslaattoja sekä toimintafiguureja. Jälkimmäisillä saa tarpeeksi kerättyään avattua klassisia pukuja yllensä, kunhan ensin taistelee itseään vastaan erillisessä taisteluhuoneessa. Harmittavasti puvut ovat vain kosmeettisia iloja, eivätkä tarjoa mitään ylimääräisiä ominaisuuksia tai liikkeitä hahmolle. Eri vihollistyyppien teilaus nostaa myös automaattisesti refleksimittaria, joka puolestaan lisää vahingontuottoa neljään eri kategoriaan kuuluvia vastustajia kohtaan. Viimeisimpänä kenttiin on ripoteltu geenimutaatioita, jotka parantavat eri arvoja päällä ollessaan. Yhteensä mutaatioita voi olla yllänsä kolme kappaletta ja kutakin pystyy päivittämään hivenen paremmaksi kaksi kertaa.

Etelän lämmöistä pohjoisen hyytävään kylmyyteen

Kuten esikuvana toimiva elokuvakin, myös peli seuraa päähenkilönsä tarinaa kahdella aikatasolla, mutta se laajentaa toiminnallisemmista syistä hahmogalleriaa sekä tapahtumapaikoissa vietettyä aikaa. Kenttäarkkitehtuuri vaihtelee Afrikan viidakkomaisemista pohjoisen tundriin sekä geneerisiin robotti- ja sotilastukikohtiin, vaikka visuaalisesti paikat eivät juuri poikkea totutusta. Eri vihollisia on noin kymmenisen kappaletta, jotka jakautuvat karkeasti ottaen kahteen merkittävään eroon. Normivastustajat kantavat joko miekkoja tai aseita. Pientä vaihtelua tuovat erikoisyksiköt, jotka saattavat kantaa kilpeä tai vaikkapa verhoutua näkymättömäksi. Isommat prototyypit ja erinäiset laavakivihirviöt kestävät osumaa jo hieman tuntuvammin, mutta ovat erilaisesta ulkonäöstä huolimatta toistensa kopioita. Lisäksi kutakin vastaan on tasan yksi taktiikka perusviipaloinnin lisäksi, joten mistään kovin monipuolisesta lisästä ei todellakaan voida puhua. Elokuvassa ja sarjakuvissa nähtävät tutut supersankarit ovat myös mukana pelissä, joskin ainoa ero muihin vihuihin on näiden kestävyydessä.

X-Men Origins: Wolverine on kohtuullisen hyvä toimintapeli ja hitusen parempi lisenssikäännös. Yksitoikkoisesta annista huolimatta meno on tarpeeksi räväkkää ja sopivan hurmehenkistä, eikä toiminnan sulavuudessa ole moitittavaa pientä ruudunpäivitysnikottelua lukuun ottamatta. Mikäli sisäinen ahmasi huutaa verta ja toimintaa, on X-Men Origins: Wolverine oiva valinta illan lisukkeeksi, joskaan ei ihan täysihintaisena ateriana.