Muutosten tuulet
Helmikuussa julkaistu WTWTLW sai kiitettävästi huomiota julkistuksensa aikana pari vuotta sitten, kiitos omaleimaisen taidetyylin, kiinnostavan aiheen ja ammattitaitoisen vetäjän projektin johdossa. Dim Bulb Games -studion perustajan ja pelin pääsuunnittelijan Johnnemann Nordhagenin ansioluetteloa koristavat Bioshock 2:n ja Gone Homen kaltaiset ansiokkaat julkaisut. Pitkä odotus palkittiin vihdoin tämän vuoden puolella, kun vahvasti tarinankerrontaan keskittyvä nimike näki päivänvaloa. Mukaan oli saatu tukku Leigh Alexanderin kaltaisia nimekkäitä kirjoittajia, ja ääninäyttelypuolta vahvisti muun muassa laulajalegenda Sting. Mutta kaikesta huolimatta studiolla on juotu vettä (kuohu)viinin sijaan: pari kuukautta julkaisun jälkeen Nordhagen ei ole saanut suuresta rahallisesta panostuksestaan senttiäkään takaisin. Karu mutta turhan tuttu kohtalo nykypäivän pelialalla. Tarjontaa on enemmän kuin kuluttajat ehtivät sisäistää.
Mikä sitten meni vikaan? Englannin kielen sanan ”postmortem” voi vapaasti suomentaa jälkipuinniksi, ja sellaisen itseanalyysin Nordhagen on myös julkaissut verkkosivuillaan muutaman muun kehittämiseen osallistuneen kanssa. Läpileikkaus tapahtumista osuu monelta kohdin oikeaan: WTWTLW on vaikeasti lähestyttävä, liian pitkä ja osittain jopa puuduttava tutkimusmatka uuden mantereen kulttuuriin ja ihmisiin. Samaan aikaan se on kiehtova ja uniikki tapaus – peli, jollaista ei ole aiemmin julkaistu. Lopputuloksessa näkyy selkeästi intohimo kuin myös vakuuttava taiteellinen osaaminen, mutta tärkein – eli pelaamisen hauskuus – on jäänyt muutaman muun asian varjoon. WTWTLW on konseptiltaan nerokas. Se on silmiä hivelevän kaunis omalla persoonallisella tavallaan, ja usean käsikirjoittajan yhteispanos teokseen esittelee monimuotoisia tarinoita ja kohtaloita. Ongelmaksi muodostuu kampanjan laajuus ja tekemisen monotonisuus.
Tarinoita tuonelasta
Where the Water Tastes Like Winen alussa pelaaja häviää varmalta voitolta näyttävän korttipelin. Värisuora vaihtuu diiliin paholaisen kanssa. Suden olomuodon ja Stingin äänen ottanut pirulainen vaatii vastineeksi kohtalokkaasta tappiosta ihmistarinoita. Vaihtoehtoja ei ole, joten tyhjätaskuisen kulkurimme patikkamatka alkaa kohti tuntematonta. Lähtöpisteenä on Amerikan itäosa New Yorkin ja Washingtonin kaltaisten suurkaupunkien kupeesta, ja matka vie aina länsirannikolle asti keskilänttä unohtamatta. Aikakausi sijoittuu 1900-luvun puoleenväliin. Pelaaja päättää itse, minne kävellä ja mihin mennä. Joskus liftataan autokyyti tai matkataan pummilla tyhjässä tavarajunanvaunussa, mutta auta armias, jos vartijat saavat kiinni. Palkintona on kunnollinen selkäsauna.
Yläviistosta kuvatulla kartalla pääsee kävelemään vapaasti, ja mielenkiintoiset kohteet on merkitty selkeästi – olivat ne sitten kyliä, satunnaisia koteja taikka isompia kaupunkeja. Jokaista pistettä kartalla yhdistää ihmisten halu kuulla ja kertoa näkemästään. Pelaaja kerää kansantaruja, kummitustarinoita, loruja ja kertomuksia. Osa käsittelee surua, toiset iloa. Vastaan tulee niin tositarinoita kuin urbaaneja legendoja. Yhtä kaikki, jutut on tarkoitettu jaettavaksi. Konseptin hienous on tarinoiden kehittymisessä. Mitä pidemmälle matka etenee, sitä useammin vastaan tulee tuttujen tarujen variaatioita. Yksikään kertomus ei välty pieneltä värikynältä, aivan kuten rikkinäinen puhelin olisi levittäytynyt läpi mantereen.
Parikymmentä isompaa ihmiskohtaloa avautuvat leirinuotion äärellä käytyjen keskustelujen kautta. Juuri näihin studio on haalinut mielenkiintoisen nipun vierailevia kirjoittajia. Moniosaisissa kohtaamisissa reppulaisen on luotava luottosuhde tapaamisiinsa ihmisiin kertomalla heille matkan varrelta kertyneitä tapahtumia. Samaa tarinaa ei voi kertoa kahdesti samalla tutulle, joten korvan takaa pitää löytyä kasku, jos toinenkin. Välillä ongelmaksi muodostuu juuri oman valikoiman vähyys. Sama tyyppi voi vaatia huumoria useamman kerran rupattelutuokion aikana, vaikka repusta ei ole kaivaa edes sitä ensimmäistäkään vitsiä. Parasta laittaa jalalla koreaksi ja suunnata takaisin ihmisten pariin. Amerikka on mallinnettu kokonaisuudessaan, ja se ei ole tunnetusti pieni maa. Matka onkin pitkä ja kivinen. Läpipeluu saattaa ottaa parikymmentä tuntia, eikä homma oikeastaan muutu missään vaiheessa.
Vähempi on enemmän
Käsikirjoituksen ohella tärkeässä roolissa on audiovisuaalinen puoli. Tarinat ovat kaikki ääninäytelty tyylillä, ja ääniraita on huikea vaikkakin hieman suppea kokoelma peliä varten sävellettyä countrya. Kaiken kruunaa käsin piirretty taidetyyli. Hahmot ovat eläväisiä ja persoonallisen näköisiä. Varsinkin keskustelutuokioiden graafinen ilme on kaunis, kartalla vaeltaminen ei niinkään. Dim Bulbin teoksen kohtalo ei jäänyt ainakaan ulkoisista tekijöistä tai henkilökohtaisista tarinoista kiinni. Ongelmat ovat syvemmällä perusidean toistamisessa alusta loppuun saakka. Tallustamisen rinnalle on taiottu rahan ja unen hallintaan liittyviä oheistoimia, jotka eivät kuitenkaan lisää tarpeeksi vaihtelua seikkailupelin yleisluonteeseen.
WTWTLW on saanut julkaisun jälkeen muutaman päivityksen, jotka auttavat helpommin alkuun sekä tasaavat loppupuolen rytmitystä. Siitä huolimatta kampanja on auttamatta liian laaja ja hidastempoinen. Nordhagenin visio on ihailtava, mutta peli olisi vaatinut huomattavaa karsimista sekä monipuolisempia tehtäväpolkuja. Where the Water Tastes Like Wine on ilo silmille ja korville – mieli jää vain hieman paitsioon. Sadat tarinat viihdyttävät hetken, mutta loppujen lopuksi verkkainen rytmi kumoaa intresantit ihmiskohtalot. Toivottavasti omaperäinen seikkailupeli ei jää tekijätiiminsä viimeiseksi, sillä lupausta tässä on enemmän kuin paljon.
