TimeSplitters 2

Kuninkaan paluu

PlayStation 2:n julkaisupelien joukosta löytyi aikoinaan yksi PS2:n parhaista räiskintäpeleistä, TimeSplitters. Tämän takana oli uutuuttaan kiiltävä pelitalo, Free Radical Design, jota mainostettiin kuudella jäsenellään, jotka olivat tuttuja Nintendo 64:llä jo legendaksi muodostuneen GoldenEye 007:n tekijätiimin takaa. TimeSplitters oli kuuluisa loistavasta moninpelistään, jota fps-fanit jaksoivat mättää kyllästymättä päivä toisensa jälkeen. Kontrollit olivat joustavat ja loppuun asti hiotut, mutta kuitenkin helposti omaksuttavat. Myös rata- ja asevalikoima haki vertaistaan. Syy, miksi TimeSplitters ei kuitenkaan noussut kulttimaineeseen, oli sen niukka yksinpelimoodi. Tehtävät kun olivat pääasiassa: "Hae paketti paikasta X ja palauta se lähtöpaikkaan". Itse juonen taas löysi ainoastaan ohjekirjasta.

Ei siis ollut ihme, että TimeSplitters-fanit olivat innoissaan kuullessaan TimeSplitters 2:n tulevista ominaisuuksista. Puhuttiin huimasta yksinpelimoodin ja karttaeditorin kehittymisestä, ja täksi kertaa luvattiin jo juonikin. Nyt peliä pelattuani voin kertoa, että lähes kaikki odotukset täyttyivät. Myös aluksi luvattu ja myöhemmin peruttu verkkopelaamismahdollisuus pääsi mukaan, tosin pienen kiertotien kautta.

Yksinkin jaksaa

Vuosi on 2401 ja TimeSplitterit tekevät tuhojaan aikaporttinsa ja yhdeksän aikakristallinsa avulla. Ihmiset aikovat tehdä asialle lopun valtaamalla niiden avaruusaseman. Paikalle saavuttaessa kuitenkin yhdeksän TimeSplitteriä pääsee karkuun aikaportin avulla - kullakin yksi aikakristalli mukanaan. Ihmisten ei siis auta muu kuin käyttää TimeSplitterien omaa asetta niitä vastaan, ja näin alkaa seikkailu läpi eri aikakausien. Kuten räiskintäpeliltä odottaa saattaa, on juoni hyvin lattea ja mielikuvitukseton. Vaikka jokaisen radan alkuun on tehty oikeasti humoristiset taustatietojen selostukset ja pienet alkuvideot, etenee juoni silti kovin huterasti kohti kliseistä loppuaan. Sen suurempaa samaistumista hahmoihin ei koko muutaman tunnin tarinamoodin aikana ehdi kehittyä. Pääasia kuitenkin, että juoni edes löytyy.

Kuten jo aiemmin sanottu, yksinpeli on kokenut huiman pelillisen uudistuksen. Nyt ainainen pakettien noutaminen on unohdettu ja sen sijaan keskitytään erilaisiin radoissa suoritettaviin tehtäviin. Tehtävät vaihtelevat aina hakkuupaikkojen tutkimisesta hullun tiedemiehen pysäyttämiseen. Vaikka itse tarinamoodi ei kestä montaa tuntia easy tai normal -vaikeustasoilla, tarjoaa hard-taso päänsärkyä päivä- ellei viikkokausiksikin. Yksinpelaajalle on tarinamoodin lisäksi tarjolla myös haaste- ja arcadeliiga-moodit. Haastemoodissa suoritetaan erilaisia erikoisia tehtäviä, kuten ikkunoiden hajottamista tai saviapinoiden ampumista. Arvosanaksi tehtävästä saa joko pronssia, hopeaa, kultaa tai platinaa, riippuen tietysti suorituksen tasosta. Hopeasta ylöspäin palkkioksi tipahtaa myös erilaisia palkintoja, kuten lisähahmoja tai huijauskoodeja. Normaalissa arcade-moodissa saat itse valita aseet, vastustajien määrät ja vaikeusasteet, musiikit, radat, pelityypit ynnä muut, kun taas arcadeliiga-moodissa nuo kaikki ovat ennaltapäätettyjä, jolloin niistä muodostuu erilaisia taisteluita. Luvassa on aivotonta räiskintää esimerkiksi ankanmetsästyksen ja robottien tuhoamisen muodossa. Palkinto- ja palkkiojärjestelmä on haastemoodin tavoin myös arcadeliiga-moodissa.

Kaksin aina kaunihimpi, tai vaikka kuudintoista

Suurin hupi TS2:sta kuitenkin irtoaa moninpelin muodossa. Tämä jos jokin on peli, joka pakottaa multitapin ostamiseen jos sinulla on useampi kuin yksi kaveri. Jos taas olet itseesi sulkeutunut mielipuoli jonka kanssa kukaan ei leiki, älä huolestu. TS2:ssa on mahdollista lisätä peliin jopa kymmenen tietokonevihollista, jotka eivät ikinä kyllästy pelaamiseen tai valita unenpuutteesta. Paras hupi kuitenkin irtoaa aivan oikeiden ihmisvihollisten listimisestä. Tietokonevihollisen pää kun ei muutu punaiseksi kiukusta osoittaessasi sitä sormella ja nauraessasi päin naamaa sen huonoudelle. Jos kavereita on isompi joukkio, voi iLink-kaapelilla liittää neljä PS2:ta yhteen ja näin ollen pelaajia saa mukaan jopa 16 kappaletta. BBS:ltä kantautuneiden tietojen mukaan iLink-peliin ei kuitenkaan voi liittää tietokonevihollisia, eikä omia karttoja pysty käyttämään.

Moninpeliä varten on varattu yhteensä 16 eri moninpelityyppiä. Kaikkia en voi alkaa tässä luettelemaan, mutta esimerkkeinä mainittakoon Gladiator ja Elimination. Gladiatorissa vain gladiaattori saa pisteitä tapoistaan. Gladiaattoreita voi olla kerrallaan vain yksi ja kyseiseen statukseen pääsee ainoastaan gladiaattorin tappamalla. Eliminationissa taas pelaajille määrätään tietty määrä elämiä käytettäväksi ja voittajaksi selviää ainoastaan yksi: se henkilö, jolla on vielä elämiä jäljellä. Perinteiset moninpelityypit kuten Capture The Bag, Deathmatch, Team Deathmatch jne. ovat luonnollisesti mukana. Erityistä hupia on myös tarinamoodin suorittaminen kaverin kanssa. Valitettavasti siihen ei kuitenkaan saa mukaan kuin yhden kaverin, minkä kohdalle olisin toivonut muutosta. Neljäkin kaverusta hiippailemassa ympäri Chicagon ja Tokion katuja olisi vasta ollut kokemus.

Laatukentät eivät lopu kesken

Tarinakenttiä pelissä on 10 kappaletta. Moninpelikenttiä on 16 ja niistä suurin osa on aluksi lukittu. Kentät saa avattua pelaamalla arcadeliigaa. Itse kenttäsuunnittelu on ensimmäistä osaa monitasoisempaa: valaisutehosteita on paranneltu ja kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia on lisäilty ympäriinsä. Varsinkin muutamien ensimmäisestä osasta tuttujen kenttien uusintaversioiden avulla huomaa ratojen paranemisen. Yksinpelikentät ovat mukavan suurikokoisia ja moninpelikentät eivät ole liian pieniä tai liian suuria, vaan juuri sopivia. Kentät eivät myöskään ole tavanomaisen kuolleita, vaan niistä on tullut entistä aktiivisempia: aktivointinappia tarvitsee huomattavasti useammin, muun muassa lukuisten ovien ja kytkimien käytössä. Ihan siksi vain tuon mainitsin, koska ensimmäisessä osassa moni tuntui juuttuvan siihen yhteen ainoaan kohtaan koko pelissä, jossa tarvitsi aktivointinappia.

Jo ensimmäisessä TimeSplitterissä oli mahdollisuus tehdä omia kenttiä. Totuus kuitenkin oli, että vain harva käytti kenttäeditoria, kiitos sen vajavaisuuden. Käytävät olivat itseään toistavia, kapeita ja täynnä tolppia. Vaikka valittavina oli myös isompia, tolpattomia palikoita, oli kentissä silti sulkeutunut tunnelma. Ovia ei voinut laittaa, mistään aktiivitoiminnoista tai -tapahtumista puhumattakaan. Nyt TS2:sta varten kenttäeditoria on paranneltu. Voit tehdä omia tarinakenttiä sekä muokata niiden tehtäviä, vihollisia, vihollisten reittejä, tapahtumafunktioita ynnä muuta. Luonnollisesti voit edelleen tehdä Deathmatch-, Capture The Bag- ja muita perinteisiä kenttiä. Aluksi kenttäeditorin käyttäminen voi vaikuttaa monimutkaiselta, mutta muutaman kentän jälkeen homman pitäisi alkaa jo luistamaan. Erilaisia tile-settejä, eli ratojen ulkoasuja kannattaa myös kokeilla, sillä niissä on niin tunnelmallisia kuin ihan fyysisiäkin eroja. Pari jo ensimmäisessä karttaeditorissa ollutta ongelmaa kuitenkin uudessa versiossa kummittelee. Ensinnäkin, erilaisia palikoita on aivan liian vähän. Toiseksi, kentille on varattu naurettavan pieni määrä tilaa. Yksi rata vie muistikortilta tilaa vajaat 900 kilotavua, vaikka monella olisi varmasti käytettävissä enemmänkin. Mielestäni tilankäytön olisi tullut kohdistaa niin, että radoista saa tehdä aivan niin laajoja kuin haluaa, mutta se olisi vienyt myös muistikortilta radan koon mukaisen määrän tilaa. Nyt kynsiä saa purra koko ajan miettien mitä karsisi jotta saisi vielä yhden vihollisen tai aseen mahtumaan.

Silmät ja korvat pääsevät viiden tähden ravintolaan

Kosmeettisia uudistuksia on useita alkuperäiseen TimeSplittersiin verrattuna. Kovasti keskustelua herättäneestä ensimmäisen osan antialiasing-ongelmasta ei ole tietoakaan, tekstuurien määrä ja laatu on parantunut, valaisuefektit ovat omaa luokkaansa ja kuvanpäivitys ei laske muuta kuin toiminnantäytteisimmissä tilanteissa. Viimeisimmästä mainittakoon vielä, että kyse on siis tapauksista, jolloin jokainen neljästä pienestä ruudusta on niin täynnä tavaraa, ettei tunnu näkevän nenäänsä pidemmälle. Grafiikkaosio saa kuitenkin kiitettävän arvosanan.

Pelaajan korvia hemmotellaan lähes jokaisella osa-alueella. Musiikit ovat mahtipontisia ja ratoihin sopivia - juuri sellaisia kuin niiden haluankin olevan. Mielipiteet TS2:n musiikeista ovat kuitenkin jakaantuneet kahteen ääriryhmään, ja oma puolesi selviää vasta ensimmäiseen kenttään mennessäsi. Aseiden äänet taas ovat haulikon jysäyksestä ja minigunin jäähdyttimen vihellyksestä lähtien selkäytimessä tuntuvia. Vinkkinä sanottakoon, että jos PlayStationisi ympäriltä löytyy kotiteatteri, ei kannata kitsastella volumenapin käytössä. Välivideoissa olevat repliikit ovat ylinäyteltyjä ja actionleffojen kliseet on löydetty, aivan kuten pelityyliin sopiikin.

Halpa hinta näin pitkästä ilosta

Yksinpeliä jaksaa muutaman viikon ellei pidempäänkin, riippuen siitä kuinka nopeasti saa platinapystit haaste- ja arcadeliiga-moodeista. Piilotettuja lisähahmoja, kenttiä, pelimoodeja ja muita vastaavia on käsittämätön määrä ja ne saa auki ainoastaan kyseisillä yksinpelimoodeilla. Kenttäeditoria jaksaa räpeltää ihan huvikseenkin tutkivalla tyylillä, tallentamatta kenttiä, ainoastaan tutustuen sen kaikkiin ominaisuuksiin. Moninpeli taas kestää TimeSplitters 3:een asti. Ainakin ensimmäisen TimeSplittersin esiinkaivaminen loppui omassa huushollissani vasta TimeSplitters 2:n ollessa hyppysissäni. Kaiken kaikkiaan TimeSplitters 2:ssa on korjattu lähes kaikki ensimmäisen osan virheet paria hyvin pientä poikkeusta lukuun ottamatta. Epäilemättä peli pääsee suurimpien fps:ien mahtiklubiin; itse luokittelisin TimeSplitters 2:n PS2:n tämän hetken parhaaksi räiskintäpeliksi. Uskon että tuon aseman se pitääkin aina seuraavaan TimeSplittersiin saakka.

Galleria: 

Kommentit

Lähes täydellinen mestariteos

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi