Grand Theft Auto: Vice City

Grand Theft Auto 3 onnistui ilmestymään vuosi sitten aivan puskan takaa. Edelliset osat olivat vain keskinkertaisia PC-pelejä moraalisesti arveluttavalla idealla. Yllättäen kolmas osa olikin yksi viime vuoden parhaimmista peleistä, ellei jopa paras. K-18-merkinnästä huolimatta peli myi niin Suomessa kuin maailmalla erittäin paljon. Eipä siis ihme, että Rockstars alkoi kehitellä jatko-osaa mahdollisimman nopeasti. Lähes puolen vuoden ajan netissä on kiertänyt mitä naurettavampia huhuja itse pelistä. "Grafiikat ovat MGS2-tasoa, kaupunki on 10 kertaa suurempi, mihin tahansa voi mennä ja mitä tahansa voi tehdä" ja vaikka kuinka paljon muuta. Jos piti odotukset edes melkein kurissa, GTA: Vice Cityn paketista löytää loistavan jatko-osan.

You've Got Another Thing Comin'

GTA: Vice City poikkeaa vahvasti edeltäjästään heti alussa päähenkilön osalta, sillä enää päähenkilönä ei ole nimetön ja mykkä köriläs. Pelin päähenkilö Tommy Vercetti (jota esittää loistavasti mm. Goodfellasissa näytellyt Ray Liotta) on entinen linnakundi, joka 70-luvulla saadun tuomion jälkeen päätyy Kaakkois-Yhdysvalloissa sijaitsevaan Vice Cityyn. Elämä neonvalojen kaupungissa ei ala kovin hyvin, sillä heti ensitöikseen Tommyn hoitama huumediili epäonnistuu, eikä rahoittajalle jää käteen mitään.

Tommy lupaa hoitaa asian eli kerätä menetetyt 20 000 dollaria takaisin. Aikaisempien Grand Theft Auto -pelien tapaan rahaa voi hankkia suorittamalla erilaisia tehtäviä. Juonen kulkiessa eteenpäin pelaajalle aukeaa lisää työnantajia ja niiden kautta mahdollisuus yhä rahakkaampiin tehtäviin. Vaikka melkein jokaisessa tehtävässä ajetaan aluksi autolla paikkaan X ja tapetaan siellä henkilö Y, ovat tekosyyt riehumiselle (myös juoneksi joskus kutsuttu) varsin hyviä. Tehtävien selostukset ovat parempia kuin GTA3:ssa, koska nyt myös päähenkilö osallistuu keskusteluihin, eikä vain seiso mykkänä jeesmiehenä nurkassa. Tehtävien toteutuksen voi yleensä hoitaa juuri niin kuin itse haluaa. Esimerkiksi jos tarkoituksena on listiä pahamaineinen mafia-pomo, voi operaation suorittaa kiikarikiväärillä läheisen talon katolta, ajamalla autolla yli, suoraviivaisesti räjäyttämällä singolla koko hoidon tai ihan miten tahansa mielikuvituksen rajoissa. Kun tehtävät tuntuvat kovin epälineaarisilta, juoni on aivan toisesta päästä. Jos vaikkapa tehtävän tarkoituksena on pelastaa kuolemassa oleva tuttava, mutta tehtävän möhlii, voi saman tehtävän hakea samalta työnantajalta uudestaan ja kaveri on taas elossa.

Rahaa voi kerätä myös erilaisilla sivutehtävillä. Vaihtoehdot ovat suurimmaksi osaksi samat kuin GTA3:ssa. Ambulanssin, poliisiauton, paloauton tai taksin kuskaamisen lisäksi sivutehtävinä ovat myös pizzojen kuskaaminen ja "jäätelön" myynti. Erilaisia kilpa-ajoja, esim. romuralli, on myös paljon enemmän. Saaduille rahoille on paljon enemmän käyttöä kuin GTA3:ssa. Aseiden lisäksi rahat voi tuhlata uusiin asusteisiin tai kiinteistöihin, jotka joko tuottavat rahaa tai toimivat kulkuneuvojen säiliöinä ja tallennuspisteinä.

Dangerous Bastard

Vice Cityn hurjaan menoon tarvitaan tietysti hurjia apuvälineitä. Menopelejä pelistä löytyy reilu sata, vaikka toistoa malleissa hieman onkin. GTA3:ssa olleiden autojen, veneiden ja lentokoneen lisäksi Vice Citystä löytyy helikoptereita ja moottoripyöriä. Suurin osa autoista on 80-luvun tyyliin hirveän näköisiä ja tuntuisia. Uudet moottoripyörät sen sijaan ovat todella hauskoja. Parhaimmat kaksipyöräiset rökittävät autot nopeudessa ja kiihtyvyydessä mennen tullen. Jippona toimii niiden kolarointimallinnus. Autoilla törmäillessä pellit irtoilevat ja vasta lopulta auto syttyy tuleen, minkä jälkeen pelaajalla on vielä tovi aikaa rynnätä ulos. Motskareilla törmäilyt palkitaan pelaajan komeilla ilmalennoilla monien metrien päähän, mikä vaikuttaa kohtalaisen paljon energiamittariin. Kaikilla kulkuneuvoilla ajomallinnus on letkeä ja kaukana simulaatiosta, mikä sopii Vice Cityn tyyliin erinomaisesti.

Aseita rellestämiseen on paljon enemmän kuin GTA3:ssa eli yhteensä noin neljäkymmentä. Tällä kertaa kaikkia aseita ei kuitenkaan voi kantaa kerralla. Tommyn taskuihin mahtuu jokaista aselajia (lyömäaseet, käsiaseet, kiväärit yms.) yksi kappale. Valinnanvaraa ainakin on, sillä aseet vaihtelevat moottorisahoista samuraimiekkoihin ja singoista miniguneihin. Tähtäyssysteemiä on paranneltu sitten GTA3:n. Automaattitähtäys on edelleenkin käytössä, mutta nyt R1:tä painamalla kone etsii pelaajaa "uhkaavia" kohteita sivullisten sijasta. Enää ei tule turhauttavia tilanteita, joissa verenhimoisen jengiläisen sijasta pelaaja alkaa sohimaan asetta katua ylittävää mummelia kohti.

Vice Cityn poliisit eivät tietenkään riehumisesta pidä. Ylinopeuksiin ja muihin "pikkurikkeisiin" mokomat laskiaiset eivät jaksa puuttua, mutta auta armias jos pelaaja erehtyy listimään poliisin. Poliiseille vain väkivalta on oikea tie saada rikollinen kiinni - ja sen huomaa. Poliisien kiinnostusta pelaajaa kohtaan mitataan edelleen tähdillä, ja jo toisen tähden kohdalla meno muuttuu hulinaksi. Jeparit taklailevat pelaajan menopeliä minkä kerkeävät ja ampuvat heti, jos on mahdollisuus. Tähtien lukumäärän kasvaessa mukaan astuvat helikopterit, FBI ja lopulta armeija. Poliisit tuntuvat GTA3:een verrattuna entistä typerämmiltä ja aggressiivisemmilta. Uusina ominaisuuksina poliisit osaavat puhkoa pelaajan menopelin renkaat piikkimatoilla ja tiputtaa helikopterista lisäjoukkoja. Juonen kannalta on vaikea ymmärtää, miten Tommy alunperin joutui vankilaan. Pelaajan suoritettua vuosisadan joukkomurhan, kiinnijäämisen jälkeen rangaistukseksi pärähtää putkakäynti ja aseiden takavarikointi.

I Wanna Rock

GTA3 säväytti loistavilla radioasemilla, mutta Vice Cityn jälkeen edelliset radioasemat tuntuvat naurettavan suppeilta. Yhdeksältä eri radiokanavalta voi kuulla yhteensä reilusti yli sata kasariklassikkoa! Pelistä löytyy takavuosien supertähtiä, kuten esimerkiksi Run DMC, Michael Jackson ja Blondie. Jokaisella kanavalla on oma teemansa, joista jokainen 80-luvun vingutusta kestävä löytää varmasti oman suosikkinsa. Teemoja ovat mm. pop-, rap- ja latinomusiikki sekä sokerina pohjalla kasarihevi. Fiilis on aivan mahtava, kun kruisailee kaduilla reilua ylinopeutta poliisit perässä, ja radiosta pärähtää soimaan Ozzy, Twisted Sisters, Iron Maiden, Anthrax tai jokin muu 80-luvun ikivihreistä hevi/rock-kipaleista. Kanavien juontajat ovat vieläkin sieltä omituisimmasta päästä. Uudet mainokset ja välispiikit jaksavat hymähdyttää ainakin hetken. Ääninäyttely Vice Cityssä on heti MGS2:n jälkeen parasta, mitä on tänä vuonna PS2-peleissä kuultu. Edellä mainitun Ray Liottan lisäksi äänessä ovat muun muassa monissa hittileffoissa näytelleet Gary Busey, William Fichtner, Luis Guzmán ja muillakin kuin näyttelijän lahjoilla kunnostautunut Jenna Jameson.

Grand Theft Auto 3 ei ollut mikään grafiikan riemuvoitto, kuten ei ole myöskään Vice City. Itse asiassa ensireaktio siitä, miltä Vice City näyttää, on hieman järkyttävä. Jostain kumman syystä peli näyttää hieman GTA3:a karummalta. Valikoista löytyvällä trails-optiolla voi pelin säätää näyttämään joko liian rosoiselta tai sumealta. Sopivaa välimuotoa ei ole. Myöskään ruudunpäivitysnopeus ei ole oikein hallinnassa. Piirtoetäisyys sen sijaan pysyy hyvänä jopa helikopterilla lennettäessä.

Never Too Much

Vielä kesällä olisi voinut luulla, että Grand Theft Auto: Vice City olisi pelkkä halpamainen rahastus. Ilmeisesti Rockstars on kuitenkin kuunnellut pelaajien kitinöitä tosissaan ja lisännyt peliin vielä tukun omia uusia visioitaan. Uusi GTA on nimittäin pelinä aivan loistava. Pelaaminen on edelleen hauskaa ja addiktiivista ja tekemistä on vieläkin enemmän, vaikka jo GTA3 hirvitti laajuudellaan. Tekninen puoli on vieläkin näyttävyyden osalta hieman hakusessa, mutta pelin laajuutta katsoessa se on ihan ymmärrettävää. Heikohkon visuaalisuuden lisäksi Vice City ei tunnun aivan yhtä hauskalta paikalta rellestää kuin Liberty City. Ehkäpä uutuuden viehätys on vuoden aikana rapissut pelikonseptista. Kuitenkin GTA: Vice Cityä voi suositella kaikille pelaajille, keillä 80-luku ei aiheuta suunnatonta pahoinvointia ja ikä riittää kaupan tiskillä.