Ajopelisarja Need for Speed on seilannut pelimarkkinoilla kuin purjehdusvene arvaamattomissa tuulissa. Monilla alustoilla nähdyt autopelit ovat ihastuttaneet ja vihastuttaneet pelaajia ympäri maailmaa. Vaikka Electronic Artsia on syytetty varman päälle pelaamisesta, sarja on pysynyt pinnalla myymällä hyvin.

Kymmenen eri osaa poikinut NFS voikin olla varsinainen mielipiteidenjakaja. Vuonna 1998 julkaistu Hot Pursuit vakuutti kaiken kaikkiaan hauskalla ajokokemuksella. Pelissä paettiin nopeilla urheiluautoilla poliisia tai roolit käännettiin toisinpäin. Sen sijaan reilu kolme vuotta sitten otettiin kokonaan uusi linjaus. EA toi markkinoille Undergroundin, joka keskittyi erityisesti tuunaukseen ja katukisoihin. Ajettavuuskin muuttui entistä arcademaisempaan suuntaan, mikä suosi autojen ohjastamista paikoitellen jopa seiniä pitkin.

NFS-pelejä on niin monenlaisia, että sen osilla on pitkälti eri fanit. Monien helpotukseksi Need for Speed: Carbon pyrkii ottamaan askeleen lähemmäs sarjan juuria. Ja vaikka yritys jää harmittavasti vajaaksi, siihen ainakin koetetaan käyttää parhaita paloja.

Palmont Drift

Need for Speed Carbon muistuttaa kokonaisuutena elokuvaa The Fast and The Furious: Tokyo Drift. Jopa alkuasetelmat ovat lähes identtiset: Sankari tulee kaupunkiin, joutuu vaikeuksiin ja on yhtäkkiä velkaa suuren tukun rahaa. Helpoin tapa maksaa velat ja päästä plussalle on luonnollisesti voittaa rahapalkintoja ajokisoista.

Monet jengit ovat jakaneet osiin kaahaajien luvatun maan, Palmont Cityn. Kolme pääjengiä hallitsevat neljää suurta aluetta, jotka on jaettu vielä muutaman kisan korttelinippuihin. Voittamalla yli puolet nipun kisoista saa kyseisen osan suuremmasta alueesta itselleen. Kun palapeli alkaa näyttää valmiilta, tulee vastaan todellinen kamppailu, sillä valtaaminen käy tietysti pyramidin huipun kautta. Ennen alueen omistajaksi julistautumista joutuu ottamaan yhteen jengipomon kanssa, mikä tapahtuu kaksinkamppailuna vaarallisessa kanjonikisassa.

Kun erikoisemmissa kilvanajoissa joutuu pärjäämään omin avuin, saa tavallisempiin mukaan yhden tallikaverin. Apureita löytyy selkeästi kolmeen tarpeeseen: estämään muita ajajia, etsimään oikoreittejä ja antamaan imua. Blokkaajien ja tiedustelijoiden tuntuessa turhilta saa vauhdikkaan imun tarjoavasta kiilasta sitäkin suuremman edun. Joitakin katuajoja on mahdollista voittaa pitkälti avustuksen ansiosta, sillä juuri apureiden autot kiihtyvät tarpeen tullen luonnottoman lujaa.

Vauhdille olisi kaipuuta

Vauhdintarpeen tyydyttämiseen on NFS-peleissä tarjottu aina omaperäisen hauskoja kisatyyppejä. Hot Pursuit toi tavallisten rinnalle takaa-ajot, jotka muodostuivat koko pelisarjan eräänlaiseksi valttikortiksi. Pelaajalla on niissä mahdollisuus paeta karua putkaa talla pohjassa tai asettaa itsensä poliisin asemeen. Nyt kun samaa kisailua on kierrätetty aina Carboniin asti, siitä on yksinkertaisesti lypsetty hauskuus pois. Ikävimpänä muutoksena sinivuokon leikkiminen ei ole enää mahdollista, vaan pelaaja pääsee ainoastaan jahdattavan rooliin.  Tökerön toteutuksen takia pakeneminen on turhauttavaa ja teennäistä.

Toinen hieman poikkeava pelimuoto on Drift, jossa kuuluu ajaa sivuluisussa mahdollisimman
lujaa. Suurilta osin autolla rällästely on hauskaa, mutta täysin ongelmatonta se ei ole. Suljetulla radalla kolmosvaihteella ajelehtiminen onnistuu hyvin mutkasta mutkaan, kunhan saa vauhdin pidettyä tarpeeksi kovana. Sen sijaan kanjoneiden kapeilla teillä joutuu tekemään liikaa ylimääräistä peränheiluttelua kombojen jatkamiseksi. Lisäksi erityisesti driftailussa häiritsee ruudunpäivityksen jatkuva hidastelu, jota ei ole helppo antaa anteeksi pysyvänä vaivana.

Kevyessä sivuluisussa seinään

Carbonin suurimmat kompastuskivet ovat juuri kehno ajettavuus ja pelin kangerteleva pyöriminen. Peltilehmien ohjastaminen muistuttaa eniten tasaista liitämistä, jota ei vauriomallinnuksen uupuessa hidasta törmäykset seiniinkään. Joissain kohdissa paras ajolinja menee jopa kaiken logiikan vastaisesti kevyesti laitoja pitkin. Vaikka erittäin arcademaisen ohjauksen pystyy vielä sulattelemaan, on todella vaikea hyväksyä pahasti takkuilevaa ruudunpäivitystä, joka syö pelin tunnelmaa huomattavasti. Pätkimistä yritetään kovasti peitellä vauhdintunnetta lisäävällä motion blurilla, mutta keinon läpi näkee vähemmänkin kokenut kuski. Samalla kun on ilmeisesti koetettu viedä pelaajan huomio joistain kauneusvirheistä.

Välivideot sentään näyttävät hyviltä ja tuovat mukavaa vaihtelua hektiseen ajeluun. Vaikka näyttely on alkupäässä kankeaa, onnistuu juonenkuljetus yllättävän hyvin. Suurimman kiitoksen ansaitsee peliin naiskauneutta tuonut Emmanuelle Vaugier, jonka katsominen ei tunnu lainkaan kiusalliselta, vaan päinvastoin. Miespuolisista näyttelijöistä ei voi ikävä kyllä sanoa samaa.

Kampanjan kisat voitettuaan luulisi pääsevänsä suhteellisen hauskaan moninpeliin käsiksi. Totuus on vain toinen. Carbonin viat olisi helppo unohtaa hetkeksi seurassa pelatessa, mutta Electronic Artsin serverit eivät edesauta asiaa. Kisoissa joutuu nauttimaan verkkoviiveestä, joka saa muut autot hyppelemään ruudulla. Toisinaan viive kuitenkin luo tilanteen, jossa kaksi kuskia täräyttävät tahattomasti täysillä toisiinsa ja pilaavat näin molempien mahdollisuuden parhaille sijoille. Jos ego vain kestää satunnaiset kolhut, saattaa kaikesta huolimatta moninpelin parissa viihtyä jonkin aikaa.

Nopeasti ohi mennyttä hupia

Mitähän EA:lla on ajateltu, kun tuorein painos NFS-sarjaan tuotiin markkinoille nimellä Carbon? Kyseinen englanninkielinen sana kun voidaan kääntää suomeksi "kopiona" tai "jäljennöksenä". Ei sillä, ettei nimi ole osuva. NFS:n uusin tulokas ei tarjoa mitään uutta. Kaikki on nähty aiemmin ja ehkä jopa paremmassa muotissa.

Carbonia voi suositella vain sarjan kovimmille faneille, jotka eivät uudistuksia kaipaa. Muille saattaa tulla pelatessa itku puseroon, sillä keskinkertaisen yksinpelin kahlaa täydellisesti läpi parissa päivässä, eikä mielekästä lisäpelattavaa oikein löydy. Toimiva moninpeli olisi saattanut pelastaa ”kopion”, mutta EA:n servereillä pelaaminen tuntuu jatkuvan lagin ansiosta lähinnä suossa rämpimiseltä.  Carbon ei vain säväytä.