Ultramiehekäs

Mitä yhteistä on Master Chiefilla, Duke Nukemilla tai oikeastaan kaikilla räiskintäpelien keulahahmoilla? Kyberhaarniska tai muu suojapanssari; kyllä. Ultramiehekäs nimi sekä ääni; bingo. Maaginen taito niittää kumoon pataljoonan verran vihollisia yksin töin; taas nappiin. Ja lista jatkuu.

Todellisuudessa edellä esiintyneet nimikkeet kuuluvat yhdelle ja samalle pahiksia selättävälle muskelimasalle, Matt Hazardille. Hän on elävä klisee, mies joka täyttää kaikki “tusinaräiskinnän ohjesäännön” vaatimat kohdat aina peltipinnoitteesta toistuviin one-linereihin. Tarinassa sankarimme Matt on jumittunut omien videopeliensä vangiksi, ja pakomatkan onnistuminen lepää pelaajan – sekä ulkopuolisen ohjelmoija-sankarittaren – käsissä. Kaikki kentät sekä pelihahmot parodioivat muita alan julkaisuja, ja pilkan kohteeksi joutuvat niin zombit, väsyneet RPG-hahmot, Mass Effectin pitkät hissimatkat kuin ylivedetyt pomovastukset. Huuli lentää joka käänteessä, eikä monikaan läppä mene yli hilseen. Veteraanit ja HC-mättäjät nauravat toki makeimmin.

Polttopisteessä irvailu

Pelattavuudeltaan Eat Lead: The Return of Matt Hazard on sitä itseään, eli keskinkertaista kolmannen persoonan räiskintää Gears of War -tyyppisellä suojautumissysteemillä. Oli se sitten tarkoituksellista tai tahatonta, pelimekaniikka on ikään kuin juosten kustu. Osumantunnistus ei aina toimi, tekoäly on luokkaa nollataulu ja ohjaileminen tuntuu kömpelöltä. Kaiken lisäksi Eat Lead toistaa itseään alati. Mutta tällä kertaa se ei olekaan tärkein pointti, vaan polttopisteessä loistaa alussa korostettu irvailu muita tyylilajin tuotoksia kohtaan. Ja sillä mittapuulla Matt Hazard onnistuu nappiin. Vaikka pelillisestä sisällöstä olisi voinut saada mielenkiintoisemman, Eat Leadin huumori pitää näpeissään motivoiden jatkaaman eteenpäin.

Grafiikkapuolella se kuuluisa pankki jää  valitettavasti räjäyttämättä. Ruutukaappausten perusteella Eat Lead: The Return of Matt Hazard sopisi kenties paremmin alkuperäiseksi Xbox-peliksi. Onneksi äänimaailma nostaa kokonaisuuden hyväksytyn suorituksen puolelle. Pääroolien ääninäyttelijöiksi palkatut ammattimiehet Will Arnett ja Neil Patrick Harris ovat paljon vartijoina, sillä hyväkään vitsi ei naurata, jos kertoja ei hallitse hommaa. Varsinkin Arnett on löytänyt oivan lähestymiskulman Matt Hazardin äänihuuliin tulkiten wannabe-machosankaria asiaankuuluvalla kömpelyydellä – jos niin nyt saa sanoa.

Keskinkertainen räiskintä

Eat Lead: The Return of Matt Hazard on hauska mutta hyvinkin keskinkertainen räiskintä joka osa-alueella. Sisältö nojaa kokonaan huumorin voimaan, sillä moninpeli ei kuulu pakettiin. Uudelleenpeluun ainoa houkutin on yhden kierroksen jälkeen avautuva Maximum Hazard -vaikeustaso sekä sen tuoma kourallinen saavutuspisteitä. Tässä vaiheessa merkitsee tietysti sekin, montako kertaa jaksaa nauraa samalle jutulle.

Lopullisen ostopäätöksen määrittää kuitenkin oma henkinen kantti. Pystytkö arvostamaan peliä, joka on tarkoituksellisesti huono? Kovan linjan padikurmottajana kehottaisin vähänkään aktiivisempia harrastelijoita satsaamaan lainaoptioon. Pienellä vuokrasummalla/lainausdiilillä ei tarvitse murehtia sitä lopullista hankinnan kannattavuutta tai sisällön rikkautta, vaan jokainen voi keskittyä itse asiaan; vitseille naureskeluun.