Väkivaltaviihde on luultavasti yksi vanhimmista ja yleisimmistä keinoista viihdyttää itseään. Ihminen on myös keksinyt mitä monipuolisimpia ja omituisimpia muotoja nauttia väkivallasta aina antiikin Rooman gladiaattoritaisteluista nykyajan elokuviin, urheiluviihteeseen ja peleihin. Tämän myötä keinot esittää väkivaltaa ovat muuttuneet ja kehittyneet. Wiille julkaistu MadWorld näyttää yhden tyylikeinon esittää peliväkivaltaa.

MadWorld sijoittuu New Yorkin kaltaiseen saarille levittäytyneeseen suurkaupunkiin nimeltä Varrigan City, jonka The Organizers -niminen terroristiryhmä kaappaa haltuunsa katkaisemalla kaikki mahdolliset kulkuyhteydet. Ansaan jääneiden asukkaiden keskuuteen terroristit laskevat myrkkyä, joka tappaa vuorokaudessa. Ainoa keino selvitä hengissä on ottaa vasta-ainetta, mutta sen saamiseksi on yksi irvokas ehto: lääkettä saa vain jos tappaa jonkun toisen. Tempauksen tarkoituksena on muuttaa kaupunki yhdeksi isoksi ja makaaberiksi tappoareenaksi, jolla mielipuolet tappavat toisiaan saadakseen palkintoja. Lisäksi hulluimmista ja hurjimmista tappajista pidetään tuloslistaa tuomaan lisämotivaatiota. Kuoleman näyttämölle ilmestyy mystinen muskelimies Jack, jonka salainen ase on hänen oikeassa tekokädessään piilossa oleva moottorisaha. Jackin roolissa pelaajasta tulee yksi DeathWatch -nimisen tappokilpailun osanottajista, jolla on myös omat salatut syynsä osallistua kisaan. Absurdeista lähtökohdista huolimatta pelin tarina muuttuu itseasiassa varsin mielenkiintoiseksi loppua kohden, joten läpipeluuta motivoi muukin kuin aivoton mättö.

Jack ei auta, vaan tappaa

MadWorldissa pelaaja etenee yksinkertaisesti tappamalla kaiken mitä eteen sattuu. Moraalipohdintojen ympäri päästään helposti: koska lainkuuliaiset kansalaiset ovat jo Varrigan Citystä kuolleet, ei jäljellä ole enää kuin murhahimoisia hulluja, joita Jack saa moukuttaa mielensä mukaan. Kentissä ei ole pakko edetä mihinkään tiettyyn suuntaan, vaan tarkoituksena on etsiä seuraava vihollinen ja päästää hänestä henki mahdollisimman tyylikkäällä ja monipuolisella tavalla. Tapoista saa eri määrän pisteitä, joten mitä päräyttävämmin Jack kohteensa viimeistelee, sitä paremmilla pisteillä hänet palkitaan. Pistetavoitteisiin päästessä palkitaan pelaaja esimerkiksi aseilla tai energiatäydennyksillä, mutta varsinainen päämäärä on saada kentän loppupomon haastamiseen oikeuttavat pisteet.

Pelin väkivalta on vedetty kunnolla överiksi. Jack voi tehdä perushyökkäyksiä nyrkeillään tai käyttää moottorisahaansa. Sahalla voi pilkkoa vihollisia tyylikkäästi kahtia vaaka- tai pystysuunnassa, mutta näin rutiininomainen suoritus ei tuo juuri edes pisteitä. Toisaalta moottorisaha on tehokas pomotaisteluissa, tai jos sankka vihollisjoukko ympärillä vaatii nopeaa harvennusta. Pistepotin kasvattaminen vaatii luovuutta ja ympäristön hyväksikäyttöä. Pelaaja voi esimerkiksi ensin lamauttaa vihollisensa runttaamalla tämän autonrenkaan läpi ja iskemällä hänet sitten vaikka seinässä olevaan piikkiansaan. Vielä paremmat pisteet saa kekseliäistä yhdistelmistä, kuten vihollisen iskemisestä ensin tynnyriin, hänen seivästämisestään sitten liikennemerkillä ja poloisen heittämisestä lopuksi kiskoille metron eteen. Ohjaus toimii mukavan intuitiivisesti. Kaikki tärkeimmät asiat hoituvat A-napilla. Moottorisahaa käytetään pitämällä B-nappia pohjassa ja samaan aikaan kapulalla huitomalla. Nunchukin heilautuksella Jack tekee väistön, joka on hyödyllinen erityisesti pomotaisteluissa. Pelattavuus on pelin intensiivisyydestä johtuen erittäin fyysistä, joten pelaaja saattaa televisioruudun edessä hikoilla jopa enemmän kuin Jack sen takana.

Tapoilla kikkailua jaksaa jatkaa mielellään, mutta onneksi menoa säestetään laittamalla Jackin perään joitakin haastavampia pahiksia, jotka eivät anna höykyttää itseään miten sattuu. Loppupomot eivät ole erityisen vaikeita, kun vain on keksinyt sopivan taktiikan. Vaihtelua tuodaan myös laittamalla pelaaja parissa kentässä moottoripyörän selkään, mutta nämä osuudet eivät ole läheskään niin pitkälle mietittyjä kuin varsinaiset kentät, eikä niitä juuri jää kaipaamaan.

Asiat ovat mustavalkoisia tai punaisia

Silmiinpistävin ja mainostetuin piirre MadWorldissa on sen erikoinen ulkoasu. Peli nimittäin on kauttaaltaan tylyn mustavalkoinen. Jopa harmaansävyt loistavat poissaolollaan, ainoastaan litrakaupalla roiskuva veri esitetään omassa värissään. Tyylivalinta on omaperäinen vain konsolipelien keskuudessa, sillä vastaavaa on nähty sarjakuvien saralla jo pitkään. Erityisesti Frank Millerin Sin City on selvästi vaikuttanut MadWorldin ulkoasuun. Graafinen toteutus tukee hyvin pelin makaaberia meininkiä, mutta jakaa luultavasti mielipiteet vahvasti. Äärimmilleen vedetty kontrasti vaatii silmiltä tottumista, eikä se tee ruudun tapahtumien seuraamistakaan kovin helpoksi. Jälkimmäisessä auttaa onneksi minikartta, johon on merkattu myös viholliset. Viime kädessä ainoa varsinainen marinaa oikeutetusti aiheuttava piirre on kamera, joka on asetettu hankalaan kulmaan, mistä johtuen Jack peittää kehollaan merkittävän osan näkymästä. Äänitoteutus koostuu enimmäkseen taistelunmäiskeestä ja hiphop-musiikista, mutta parhaiten audiopuolesta jäävät mieleen DeathWatchin selostajat, jotka kommentoivat Jackin edesottamuksia humoristisen alatyylisesti.

MadWorld on räväkkä ja ehdottoman tervetullut lisä Wiin tarjontaan, joka ilman tätä peliä olisi huomattavasti tympeämpi. Erikoinen mutta perusteltu ulkoasu ajanee monia pois MadWorldin ääreltä, mutta loput pääsevät nauttimaan häpeilemättömästä ja loistavasti toimivasta verimässäilystä. Ainoastaan jonkinlaista nettipeliä voi joku jäädä kaipaamaan, minkä lisäksi lievä kameraongelma jättää teoksen piirun verran klassikkoaseman alapuolelle. Tästä huolimatta kyseessä on yksi Wiin merkittävimmistä peleistä.