Namco Bandain uutukainen ei poikkea urista. Geneerinen valtakunta X, tällä erää nimeltään Lanzheim, on ajautunut sisällissotaan. Geneerisempi päähenkilö Y, tällä erää nimeltään Juto, joutuu tahtomattaan altavastaajien matkaan. Lisättynä bonuksena tutunoloisen piikkitukkainen sankari on yllättäen muistinsa menettänyt semiangstaaja, jonka menneisyydestä paljastuu seikkailun aikana jotain todella järisyttävää. Tosin muista genreveljistä poiketen se paljastetaan pelaajalle jo ensimmäisen vartin aikana. Varsinaisen juonen kannalta yllätyskäänne seuraa parikymmentä tuntia perässä segmentissä geneerinen juonenkäänne Z. Toinen samanlainen tuntimäärä kehiin ja on viimein lopputekstien aika. Viimeisen kiitoksen hiipuessa ylälaitaan on jälleen aika sännätä kauppaan etsimään uutta genretuotosta läpikoluttavaksi. Mikä meitä JRPG-faneja oikein vaivaa?

Jaettu valtakunta

Omaperäisyyden puutteen haukkuminen JRPG:n kohdalla on hivenen turhaa, mutta MagnaCarta 2 onnistuu alleviivaamaan vuosikymmeniä haitanneet piirteet kahta kauheammin. Lanzheimin maailma, sen hahmot sekä ennen kaikkea juoni ovat sanalla sanoen tylsiä. Vihan ja rakkauden, vallan sekä korruption teemoissa pyörivä tarina on ennalta-arvattava ja mielenkiinnoton. Toivoa paremmasta saadaan ainoastaan sivulauseiden aikana, kun sodan oikeutusta kyseenalaistetaan kapinoivien altavastaajien edessä. Muistin ja sodan perässä juoksennellessa Lanzheimin mannut eivät poikkea tutuilta urilta hetkeksikään. Näppärästä visuaalisuudesta huolimatta tarinakaaren aikana vierailtavat paikat unohtuvat mielestä heti seuraavalle alueelle päästyä.

Henkilöhahmot eivät pärjää sen paremmin. Muistin menettänyt päähenkilö on neuvoton itkupilli, mutta rasittavimman hahmon palkinnon pokaa yllättäen ylipirteä ja naiivi (haltija)tyttönen kimeällä äänellään. Repertuaarin täyttää järkälemäinen sovittelija, rakastettu sekä näsäviisas piikittelijä ja isosiskomainen suojelija. Ryhmän sisäiset romanssikuviot ja tragediat tarjoavat pelisisältöä juonikuvioiden pitäessä kahvitaukoa. Valtaosa tästäkin ajasta naputellaan kolmoispisteellä höystettyä olematonta dialogia pois ruudulta. Tunteisiin vetoavasta sanailusta saati mukaansatempaavuudesta ei ole tietoakaan. Englanninkielinen ääniraita ei ole toivoton tapaus, mutta kaukana nautinnollisesta.

Lyö sinä, minä en jaksa

Taistelumekaniikka poikkeaa kaavasta olemalla reaaliaikainen. Viholliset näkyvät kartalla koko ajan, eikä erillistä taistelutilaa ole. Pelaajan ohjattavana on yhtaikaisesti kolme hahmoa, jotka voidaan vaihtaa suoraan lennosta reservissä istuvien kanssa. Mukana olevien hahmojen välillä liikutaan olkanäppäimien avulla. Kullakin hahmolla on kaksi erilaista taistelutyyliä, joille molemmille on omat kehitettävät kykypuut. Pisteitä jaetaan kokemustasojen myötä perinteiseen tapaan. Juonen viimemetreillä tietyt hahmot oppivat myös tehokkaat yhteistekniikat, jotka vaativat omat edellytykset käynnistyäkseen.

Silmitön hutkiminen eliminoidaan kuntomittarilla. Iskut ja erikoisliikkeet vievät tietyn määrän kestävyyttä, mikä korostuu lähinnä alussa, jolloin parin huitaisun jälkeen joutuu odottamaan tuskallisen kauan mittarin hupenemista. Ylilyönnit aiheuttavat hahmojen väsähtämisen Overdrive-tilaan, jolloin he eivät pysty liikkumaan ja ovat täten alttiita iskuille. Loppua kohden kombojen määrä kasvaa, kunto lisääntyy ja peli esittelee hahmojen väliset ketjutukset, Chain Breakit, jolla väsähdyksen saa eliminoitua. Juju on onnistuneessa Overdrive-tilan hyötykäytössä, jossa ensimmäinen hahmo päättää kombonsa erikoisliikkeeseen samalla väsähtäen, ja toinen hahmo toistaa saman perässä. Käytännössä pelimekaniikka muuttuukin alun mittarin laskun odottelusta lopun napin näpyttelyyn ja jatkuvaan Chain Break -kombinaatioon, tarjoamatta lainkaan monipuolista kokonaisuutta.

Taikoihin ja erikoislyönteihin vaadittavaa ainesta kutsutaan tällä erää kaniksi, jonka kiinteytetty muoto kamond hoitaa virkansa aseisiin iskettävinä ja ominaisuuksia parantavina helyinä. Kan lisääntyy kaikilla iskujen lomassa, mutta näiden lisäksi pelialueilla on myös tietty määrä ympäristökania, jota pystyy hyödyntämään ainoastaan maagit. Loitsunviskojat tosin menettävät käyttämättömän taikavoimansa, kun taas lähitaistelijoilla kan säilyy hamaan tappiin saakka. Tuhovoimaisimpien taikojen heittely jääkin verrattain vähälle, sillä taisteluista harvemmin ehtii kerätä niihin vaadittua määrää nektaria.

...

MagnaCarta 2 toistaa tuhannen kertaa nähdyt kuviot vain uudelleen, eikä tarjoa miltään osin mitään uutta vadille. Vetämätön tarina ja heikot hahmot nakertavat peli-iloa, jota riittää sivutehtävineen reilun nelisenkymmentä tuntia. Mikäli itämaisen roolipelinhimo on kyltymätön, eikä apua löydy horisontista saati omasta pelihyllystä, on MagnaCarta 2:sta ainakin hetkellistä apua.