Supreme Commander debytoi PC:llä vuonna 2007 ja pelin erikoispiirteenä olivat suuren mittakaavan taistelut sekä komentoyksikkönä toimiva robotti ACU (Armored Command Unit). Geneeristä sci-fi-hömppää tarjoillut yksinpeli toimi pelkkänä ylipitkänä opastusjaksona, sillä varsinainen anti oli muita ihmisiä vastaan käydyissä mittelöissä. Pelin oppimiskynnys oli kuitenkin erittäin korkea, sillä toimintojen valtaisa määrä vaati runsaasti totuttelua. Tästä syystä muuten antoisa Supreme Commander jäi vain pienen piirin iloksi. Pelin kesällä 2008 julkaistu konsoliversio oli tyylipuhdas mahalasku, ja tekele putosi niihin samoihin sudenkuoppiin kuin moni muukin yrittäjä: kankeisiin kontrolleihin ja tökkivään ruudunpäivitykseen.

Supreme Commander 2 haluaa vedota suurempaan yleisöön, ja tekee sen virtaviivaistamalla tehtävärakennetta, pienentämällä pelattavia karttoja ja panostamalla kontrolleihin. Konsoliohjauksessa mallia on haettu varsinkin Halo Warsilta, ja siinä varsin hyvin onnistuen. Kokonaisuus ei ole yhtä onnistunut kuin Ensemble Studiosin joutsenlaulu, mutta siitä huolimatta Supreme Commander 2:n konsoliversiota on yksinkertaisesti pirun hauska pelata.

Kolme ryhmittymää tukkanuottasilla

Tulevaisuudessa maailman asukkaat ovat jakautuneet kolmeen erilliseen ryhmittymään: United Earth Federationiin eli hyviksiin, Cybran Nationiin eli pahiksiin ja Aeon Illuminateen eli kolmanteen osapuoleen. Kaikkien kolmen perimmäisenä tavoitteena on saada maailma kokonaan hallintaansa, ja siten lopettaa pitkään jatkunut loputon sota (infinite war). Yksinpeli jakautuu loogisesti kolmeen erilliseen osaan ja jokaisessa pelataan yhdellä kenttäkenraalilla saaden toimintaohjeita lähinnä radiokeskustelujen kautta. Tarina on jätetty täysin lapsipuolen asemaan ja ylipitkän opastusjakson vaikutelmaa korostaa selkeä kaavamaisuus. Jokainen kolmesta kampanjasta jakautuu kuuteen erilliseen tehtävään, joissa ensin opiskellaan ryhmittymän erityispiirteitä parin mission verran ja loppuaika suoritetaan hyvin suoraviivaisia toimeksiantoja. Pelattavat kartat ovat melko pieniä, mutta silti jokaiseen tehtävään saa kulumaan aikaa 30-60 minuuttia. Näin ollen yksinpelin kokonaiskesto lähenee kymmentä tuntia.

Ohjaa, rakenna ja päivitä

Taistelukentän hallitseminen on nautinnollista ja helppoa, kunhan vain on valmis käyttämään runsaasti aikaa kontrollien opiskeluun. Ensimmäinen ja tärkein asia on kameran käyttö: näkymän voi vetää taakse kauas pilviin, mikä mahdollistaa koko kartan tarkastelun yhdellä silmäyksellä. Mikromanagerointi on ilahduttavan vähissä, sillä tekoäly toimii pääasiassa pätevästi antaen pelaajan huolehtia suurista linjoista. Ainoastaan reittivalinta ei aina toimi, mikä johtaa joskus turhauttaviin tilanteisiin: massiivinen laivastohyökkäys jää helposti pelkäksi aikeeksi, jos puolet joukoista päättääkin lähteä maisemareittiä pitkin sen toisen puolikkaan syöksyessä suoraan taistoon.

Tukikohdan rakentaminen alkaa omasta ACU-robotista, jota täytyy suojella kaikin tavoin: ylipäällikön kaatuessa koko operaatio epäonnistuu. Halo Warsista poiketen oma "beissi" ei ole rajattu valmiiseen muottiin, vaan rakennuksia voi laittaa, minne vain mieli tekee. Rakentaminen tapahtuu intuitiivisella ympyrävalikolla, ja erilaisten tehtaiden ja suojien opetteluun menee hyvä tovi aikaa. Viisaasti toiminnan painopiste on enemmän taistelussa kuin resurssien keräämisessä, joten leijonanosa peliajasta kuluu omien sotajoukkojen rakentamiseen. Varsinaisiin kähinöihin osallistuu usein jopa 200-300 yksikköä yhtä aikaa, joten suurikokoinen televisio auttaa merkittävästi yksityiskohtien hahmottamisessa. Päästrategioita on periaatteessa neljä, ja ne ovat kaikki tuttuja strategianaksuja pelanneille: maalta, mereltä, ilmasta tai sitten ydinaseilla kaukaa. Paras tulos saavutetaan tietenkin näiden neljän pääkonstin yhdistelmillä. Usein tehtävä on mahdollista läpäistä kokoamalla monisatapäinen tankkiarmeija, mutta paljon tyydyttävämpää on miettiä toimintatapojaan ennen niiden toteuttamista: lähetänkö ilmalaivueen vihollisen tukikohtaan suoraan, vai suoritanko ensin nopeilla maavoimilla täsmäiskun tuhoten vihujen ilmatorjunnan?

Viimeinen kappale sotimisen palapeliin on yksiköiden ja rakennusten päivittäminen. Ajan kanssa tai tiettyjä rakennuksia tuottamalla saa käyttöönsä kokemuspisteitä, joilla avataan uusia kykyjä ja vahvistuksia. Esimerkiksi normaali Rock Head -tankki muuttuu paljon pelottavammaksi, kun sitä on päivitetty kestävämmillä panssareilla, suojakilvellä, kahdella uudella kanuunalla ja automaattisella ilmatorjuntakonekiväärillä. Lopulta käyttöönsä saa kokeellisia yksiköitä, jotka ovat nimensä mukaisesti hieman erikoisia, mutta sitäkin tulivoimaisempia. Päivittäminen on hauskaa ja kannattavaa, sillä erilaisten kykyjen luova käyttö muuttaa taisteluiden kulkua merkittävästi.

Kähinöiden suuri mittakaava ja vaihtoehtojen runsaus yksiköiden laadussa ja päivityksissä aiheuttavat sen, ettei pelaaminen ole erityisen rentouttavaa. Ylipäällikön on jatkuvasti huolehdittava yksiköiden tuottamisesta, huoltamisesta, päivittämisestä ja tietenkin varsinaisten taisteluiden ohjaamisesta. Samaan aikaan pitää muistaa katsella isoa kokonaisuutta, ettei salavihkainen vihu pääse laskemaan sabotointijoukkoa selustaan. Supreme Commander 2 suorastaan huutaa mahdollisuutta pelata kaverin kanssa, sillä yhteistyötila olisi puolittanut tehtävätaakan (kuten tapahtui Halo Warsissa). Valitettavasti kampanja on nimensä mukaisesti yksinpeli eikä ylipäällikkö jaa valtaansa.

Kahakoi Livessä

Mitäänsanomattoman kampanjan jälkeen kontrollit on suurin piirtein opittu, joten on aika sukeltaa Supreme Commander 2:n suurimpaan antiin eli moninpeliin. Skirmish-muodossa on hyvä harjoitella ennen varsinaisia koitoksia, sillä moninpelikarttoja on peräti 20. Live-pelaaminen tapahtuu maksimissaan kokoonpanolla 2 vs. 2, mutta jostain mystisestä syystä omaan peliinsä ei voi kutsua ensin kaveria ja mennä vasta sitten etsimään seuraa vastapuolelle. Seurauksena on mielenkiintoista kikkailua pelikutsuilla tai satunnaisten ihmisten kanssa sotimista. Tarjolla on onneksi mahdollisuus myös yksityisiin peleihin, mikä mahdollistaa hauskanpidon taatusti tutussa porukassa.

Audiovisuaalinen kompromissi

Grafiikka on värien osalta erittäin kirkasta ja selkeää, joskin samalla hyvin yksinkertaista. Kartoissa ei myöskään ole juuri lainkaan yksityiskohtia eikä niiden suunnittelu ole erityisen innovatiivista. Pelattavat areenat ovat melkoisen pienikokoisia, mikä on omiaan siirtämään pelin painopistettä taisteluun linnoittautumisen sijasta. Toisaalta ruudunpäivitys pysyy koko ajan tasaisena ja omien joukkojen hahmottaminen on kirkkaiden värien ansiosta helppoa. Äänimaailma ei sekään loista millään osa-alueella, joskaan mikään ei erityisesti ärsytä. Musiikkia on käytetty suorastaan minimaalisesti, minkä seurauksena pelaamisessa tulee usein pitkiä hiljaisia hetkiä. Toisaalta suurtaisteluiden aikana pauke on erittäin miehekästä ja mekaanista. Ääninäyttely ajaa asiansa sortumatta ylilyönteihin, mutta mitään erityistä ei silläkään saralla tarjoilla.

Hauska pelata

Supreme Commander 2:n pelaaminen on hyvin suoraviivaista ja aikaa vievää, mutta ah niin toimivaa ja selkeää. Ohjaus on sovitettu konsolialustalle onnistuneesti ja pelaaminen on yksinkertaisesti hauskaa. Toisaalta tarina on täysin yhdentekevä, kampanja lyhyehkö eikä graafinen anti päätä huimaa. Yhteistyötilan puute ja ongelmat pelata kaverin kanssa Livessä ovat nekin huomioitavia seikkoja ennen ostopäätöksen tekemistä. Mikäli Halo Wars loppui lyhyeen ja sai sinut kaipaamaan lisää, on Supreme Commander 2 pelaamisen arvoinen.