Paniikkinappula

Mario ja Sonic ovat tunnetuimmat tasohyppelysankarit, mutta myös Rayman on vuosien varrella saanut nimeä. Ensiesiintymisensä vuonna 1995 tehnyt raajaton ranskalaishahmo on nähty monessa vaihtelevan tasoisessa pelissä. Mainetta on niitetty Rayman 2: The Great Escapen kaltaisissa klassikoissa ja ryvetetty Rayman 3: Hoodlum Havocin tyylisissä keskinkertaisuuksissa. Ubisoftista ei ole aina tiennyt millaista tavaraa on tulossa.

Kiivas julkaisutahti on tehnyt hallaa Raymanien laadulle. Nykyään vierähtää harvoin vuottakaan ennen uutta sarjan peliä. Elokuussa kauppoihin tulleen Rayman Legendsin piti ilmestyä yksinoikeudella Wii U:lle, kunnes konsolin huonoja myyntilukuja säikähtänyt julkaisija painoi paniikkinappulaa ja muutti sen multiformaattipeliksi. Pikavauhtia tehdyn pelin julkaisua siirrettiin. Tämä mahdollisti kokonaisuuden hiomisen ja lisäsisällön.

Pelattavuudesta huomaa, että Rayman Legendsiä kehitettiin Nintendon uudelle konsolille. Ohjaus on suunniteltu Wii U:ta silmälläpitäen. Perusohjaimen kosketusnäyttöä käytetään useasti. Pelaaja pääsee pikkuruista Murfy-kärpästä ohjatessaan hajottamaan esteitä ruutua naputtamalla ja kääntämään tasoja kallistamalla ohjainta. Hyvät kontrollit saattavat Legendsin muut versiot häpeään, vaikka niissä on sama sisältö.

Hölynpölyä

Rayman Legendsissä ei ole kunnollista tarinaa. Kullanhohtoiset Teensie-otukset ovat vaikeuksissa, ja Raymanin pitää pelastaa heidät vihollisten kynsistä. Tässä hengessä tutkitaan maailmaa. Mukana on nimisankarin lisäksi koko joukko pelattavia hahmoja, joista lörppähuulinen Globox-sammakko on erityisen hauskan näköinen. Taideosastolla on paiskittu hommia. Taivaalta karjuen syöksyvät viholliset, suomuiset lohikäärmeet ja muut ilmestykset huokuvat tekemisen riemua. Legends tuntuu pakottomalta, mikä on tasohyppelyissä tärkeää.

Kenttiin päästään Super Mario 64 -tyylisesti hyppimällä maalauksiin. Maailmankarttaa ei ole, mutta se sekoittaisi tekemisen määrän takia pelaajan. Vaikka Rayman Legendsissä on valtavasti kerättävää, jopa enemmän kuin liiallisuuksiin menneessä Donkey Kong 64:ssä, innostaa toimiva rytmitys jatkamaan. Lyhyet ja pitkät, hitaat ja nopeat jaksot vaihtelevat sopivassa suhteessa. Tunnelma on kohdallaan mielikuvituksettomissakin tasoissa.

Legendsin kauniit käsiin piirretyt taustat eivät ole pelkästään staattisia, vaan osassa niistä näkyy liikettä. Vaikeustaso on sopiva. Peruspelin pyyhältää läpi nopeasti, mutta kaiken kerätäkseen joutuu rehkimään hiki hatussa. Erityisesti vihollisten täyttämissä vesitasoissa joutuu olemaan tarkkana. Taulugalleriasta löytyy lisäksi Back to Origins -tila, jossa pääsee kokeilemaan graafisesti viilattuja Legendsin edeltäjän Rayman Originsin kenttiä.

Pelaamisen riemua

Rayman Legends on parhaimmillaan moninpelinä. Kunnollista verkkotukea jää kaipaamaan, mutta Ubisoft on lisännyt saman koneen yhteistyötilaan tuen kaikille mahdollisille ohjaimille, mikä helpottaa asioita. Rytmi muuttuu ryhmässä kokonaan. Murfyä ja kosketusnäyttöä pystyy käyttämään kaikissa kohdissa lopputaisteluita lukuun ottamatta. Kommunikointi on tärkeää, sillä pelkkä eteenpäin juokseminen johtaa nopeaan kuolemaan.

Ubisoftin uutuus loistaa pelattavuutensa ohella etenkin grafiikkansa osalta. Äänimaailma on vaisu, mutta peli on upean näköinen. Legendsin ulkoasu on koreampi ja yksityiskohtaisempi kuin Super Mario Bros. U:ssa, jossa mentiin kieltämättä ulkoasun puolesta siitä missä aita on matalin. Harvassa ovat ne hetket, kun ulkopuoliset kehittäjät pääsevät näyttämään Nintendolle mallia tässä genressä. Nyt sellainen on käsillä.

Rayman Legends on parasta tasohyppelyä sitten Super Mario Galaxyn. Lajityypin tekijät eivät ole vähään aikaan päästäneet mielikuvitustaan valloilleen ja jotkut ovat epäilleet ideoiden olevan lopussa. Vaihtelevasti vuosien varrella onnistuneet ranskalaiset osoittavat epäilijöiden olleen väärässä. Jopa kaltaiseni Mario-fani myöntää auliisti, että Rayman Legends on Wii U:n paras tasoloikinta.