Sanokaa mitä sanotte, mutta Netflix on parasta, mitä tv-friikeille on tapahtunut yli vuoteen. (Edellinen paras juttu ikinä oli HBO ja Game of Thrones.) TV-sarjat olivat pitkän aikaa jonkinlainen elokuvien vähälahjainen pikkuveli, ja niihin saatiin parhaimmillaan haalittua B-sarjan tähtiä, joilla eivät ihan paukut riittäneet valkokankaan valloittamiseen. George Clooney yleni vähitellen Teho-osaston lääkäristä Ocean's Elevenin pääsankariksi ja Bradley Cooperkin oli ensin Alias-sarjassa Jennifer Garnerin sydänkäpy mutta upgradesi siitä Jennifer Lawrenceen (tähän kohtaan sydän) ja Oscar-ehdokkuuteen Unelmien pelikirjassa.

Mutta hei, oikeasti, elokuvat ovat aika väsynyttä kamaa, kun vertaa siihen energiaan ja rohkeuteen, jota nähdään HBO:n, Showtimen, AMC:n ja jossain määrin Starzin sarjoissa (Spartacus on paras B-sarja ikinä!). Nämä kaikki ovat kaapelikanavia, joiden ei tarvitse kumarrella mainostajia, vaan ne voivat keskittyä tuottamaan erilaisia sisältöjä erilaisille segmenteille ja näin pitää maksavien tilaajien määrän maksimissa. Netflixin liiketoimintalogiikka on samankaltainen, mutta sen ei tarvitse edes pyörittää lineaarista tv-kanavaa 24 tuntia vuorokaudessa yleisölle, jota mahdollisesti ei edes ole.

[[{"attributes":{},"fields":{}}]]
Spartacus muuten löytyy myös Netflixin valikoimista!

Laatudraamaa ja -komediaa aikuisille

Jos jokin on Netflixin lippulaiva, niin House of Cards. Se oli ensimmäinen korkean profiilin näyte siitä, että Netflixillä ollaan tosissaan. David Fincherin ja Kevin Spaceyn ideoima samannimiseen 90-luvun brittiläiseen minisarjaan (löytyy Netflixistä) pohjautuva tuotos valloitti sekä katsojat että kriitikot. Pian tätä seurasi toinen jättimenestys, naisvankilaan sijoittuva Orange Is the New Black. Sekä draaman että mustan komedian areenat oli vallattu, ja lisää oli luvassa. Lähes kulttisuosiota nauttineen Arrested Developmentin neljäs kausi jätti vähän laimean maun, mutta tämä voi johtua vertailusta huikean hauskaan sarjan alkuun.

Tietysti muutama ohilyöntikin on sattunut matkan varrelle. Kukaan ei kai edes huomannut historiallista Marco Poloa, ja kauhukökköily Hemlock Grovea ei kukaan edes halua muistaa. Toisaalta tätä voidaan pitää merkkinä siitä, että riskejä ollaan valmiita ottamaan, olivat ne sitten rohkeista aihevalinnoista tai kyvyttömien tekijöiden rahoittamisesta johtuvia. Varauksettomia hurraa-huutoja ei tietysti herättänyt taannoinen kuukausimaksun nosto. Itseänihän tuo ei koskenut, koska olen ollut tilaaja alusta asti ja saan vielä jonkin aikaa nauttia lähes ilmaisesta kahdeksan euron kuukausimaksusta.

[[{"attributes":{},"fields":{}}]]
Tämä sarja ei edes mahtunut tähän artikkeliin.

Kuluneen vuoden täysosumat

Jos aikaisemmin on voinut olkapäitä kohautellen todeta, että mitään en viime kuussa katsonut, mutta eipä se paljon maksanutkaan, niin tänä vuonna ei ole pahemmin tarvinnut enää kohautella, sillä tykitys on ollut käytännössä jatkuvaa. House of Cardsin kolmas kausi jatkoi jyräämistä junan vakaudella, mutta heti sen perään ilmestyi uusi sukudraama, Bloodline. Floridan Keys-saarille sijoittuva rikostrilleri meni mahdollisesti monella ohi, mutta se yhdisti kiehtovan kerronnan vahvoihin näyttelijäsuorituksiin. Alusta loppuun tarinaa kantavat välähdykset tulevasta vihjailivat karuista kohtaloista, mutta palasten loksahtelu paikalleen päätösjaksossa oli silti harvinaisen tyydyttävää seurattavaa.

Komediannälkää tyydyttämään pyyhälsi The Unbreakable Kimmy Schmidt, jota en välttämättä olisi edes alkanut katsoa, mutta sarjan kuvauksessa sen luojaksi mainittiin Tina Fey, joka on sekä yksi kolmesta kovimmasta nykypäivän komediennesta, että maailman ihanin nainen. 30 Rockia seuranneille Kimmy Schmidt oli hyvin tutun oloista tavaraa, ja sen tunnusmusiikki oli niin riemukas, että se päätyi puhelimeni soittoääneksi. Termit "sekopäinen", "älykäs" ja "raivostuttavan pirtsakka" kuvaavat hyvin tätä sarjaa.

Kaikkein rajuimmin kolahti kesän scifi-pläjäys Sense8. Matrixin taustalla vaikuttaneet Wachowskin sisarukset ovat loihtineet mystisen, kauniin ja kiehtovan sukelluksen kahdeksan täysin erilaisen, mutta yhteisen mielen jakavan ihmisen elämään. Temaattisesti Sense8 muistuttaa hiukan samojen tekijöiden parin vuoden takaista elokuvaa Pilvikartasto, mutta rauhallisempi tahti antaa enemmän tilaa päähenkilöiden sielunmaisemien kartoittamiseen ja elämän tarkoituksen etsintään. Visuaalisen lahjakkuutensa ohjaajapari on osoittanut jo moneen kertaan, ja käsikirjoituksen voi tulkita joko huikean älykkääksi tai täysin älyttömäksi. Itse nautin suunnattomasti ajatuksia herättävästä tarinasta, vaikka varsinaisen tiukan juonen sijaan ensimmäinen (mutta toivottavasti ei viimeinen) kausi kulkeekin vain lyhyen hetken epätavallisten ihmisten tavallisen elämän rinnalla.

Sarjakuvaa ja sen kaltaista

Yksi mielenkiintoisimpia Netflixin hankkeita on yhteistyö Marvelin kanssa, jonka puitteissa aiotaan tuottaa viisi tv-sarjaa hiukan vähemmän tunnetuista supersankareista. Ensimmäinen näyte yhteistyöstä oli Daredevil, joka välittömästi osoitti tekijöiden hallitsevan asiansa. Sarjan sankari on haavoittuvainen ja epätäydellinen, mutta vielä suuremman vaikutuksen teki Vincent D'Onofrion tulkitsema Wilson Fisk, eli rikollispomo Kingpin. Pohjimmiltaan hyvää tarkoittava mutta keinoja kaihtamaton pahis on yhtä aikaa musta, valkoinen ja kaikkea siitä väliltä. Lisäksi erityisesti tappelut on kuvattu poskettoman hienosti. Daredevil ei ole haavoittumaton ja voittamaton teräsmies, vaan tavallinen ihminen, joka väsyy ja johon sattuu. Parhaiten tämä näkyy sarjan todennäköisesti vaikuttavimmassa kohtauksessa:

Käytävätappelu, jossa leikkauskohdat on piilotettu melko tyylikkäästi

Daredevilin noustua listallani ehkä parhaaksi sarjakuvafilmatisoinniksi koskaan, oli vaikea uskoa, että seuraavaksi nähtävä Jessica Jones onnistuisi vielä petraamaan. Mutta niin vain kävi. Koska ainoa aikaisempi kokemukseni nimihahmoa esittävästä Krysten Ritteristä oli pöhkönhauskasta tilannekomediasta Don't Trust the Bitch in Apartment 23, odotin Jessica Jonesin hahmon olevan hiilipaperikopio muistamastani kyynisestä ja itsekkäästä bitcasta. Sen sijaan pääsinkin yllättymään Ritterin kyvykkyydestä draamanäyttelijänä.

Netflixin supersankarisarjoja yhdistää se, että niiden päähahmot ovat ihmisiä, joiden erityskykyjä ei jatkuvasti korosteta. Varsinkin Jessica Jones muistutti nykyaikaista poliisisarjaa, joka ei olisi muuttunut mahdottomasti, vaikka Jessica olisikin tavanomainen henkisesti rikkinäinen yksityisetsivä. Tavanomaisuus ja seksin sekä väkivallan osuudet sarjoissa tekevät niistä aikuismaisempaa viihdettä kuin viimeaikaiset Marvel-elokuvat.

Totaalinen häröpallo

Aiemmin mainittu Arrested Development osoitti, että Netflix pyrkii palvelemaan myös marginaalisempaa yleisöä, mutta osa sisällöstä ylittää käsityskyvyn. Vuonna 2001 julkaistun Wet Hot American Summer -elokuvan uudelleenlämmittely kuuluu sarjaan "asiat, joita kukaan ei odottanut". Kesäleirin viimeisestä päivästä kertova leffa käynnistyy kyllä lähes normaalin oloisesti, mutta se käväisee ajoittain niin huumehöyryisissä sfääreissä, että peruskatsojat eivät osanneet ottaa sitä omakseen. Elokuva floppasi ja olisi voinut painua historian hämäriin, mutta joku keksi yhtäkkiä kaivaa sen naftaliinista ja kirjoittaa kesäleirin avauspäivään sijoittuvan tv-sarjan, johon palkattiin 15 vuotta vanhentunut näyttelijäkaarti uusimaan roolinsa.

Vuosituhannen vaihteessa elokuvan suurimpia tähtiä olivat Jeneane Garafalo ja David Hyde Pearce, sittemmin suurempaa mainetta ovat onnistuneet niittämään Paul Rudd, Elizabeth Banks ja etenkin Bradley Cooper. Tällä tähtikaartilla väistellään taivaalta putoavaa satelliittia, kärsitään radioaktiivisen jätelammikon sivuvaikutuksista ja tapellaan oikeudessa Yhdysvaltain tiedusteluviranomaisia vastaan. Ja tietysti vaiennetaan kiusallisista leiriläisten katoamisista huomauttelevia silminnäkijöitä, minkä crack-helvetissä sekoilulta ehditään.

Kuulostaako oudolta? Niin pitääkin. Mutta koska oma huumorintajuni on vinksahtanut, nautin sekä elokuvasta että sen jälkeen sarjasta, jotka ahmin yhden viikonlopun aikana.

Koska olen elämätön lortti.

[[{"attributes":{},"fields":{}}]]