Me olemme laumaeläimiä. Me emme viihdy yksinäisyydessä. Se ahdistaa meitä. Siinä on jotain aavemaista. Tyhjät talot, autioituneet kylät, hylätyt rakennelmat, joiden pitäisi kuhista elämää. Niissä kaikissa on jotain hermostuttavaa. Ne aiheuttavat meille epämiellyttäviä tunteita. Eikä peleissä ole tavattu luottaa niiden sisäsyntyiseen vaikuttavuuteen.

Tarvittiin Fullbright Company ja Gone Home, tarina nuoresta naisesta, joka palaa pitkältä Euroopan-matkaltaan kotiinsa. Perheen sijaan häntä odottaa tyhjyyttään koliseva talo, jonka salaisuudet valkenevat vasta jokaisen nurkan tutkimisen myötä. Samoihin aikoihin pienstudio The Chinese Room kokeili onneaan unenomaisessa matkassa mystisen saaren halki; Dear Esther ei koskaan saavuttanut mainittavan suurta suosiota, mutta sen kokeellisuus jätti jälkensä pieneen ihailijajoukkoon.

Dear Esther: Landmark Edition - Kuun valaisema ranta

Puolalaisen The Astronauts -studion The Vanishing of Ethan Carter ilmestyi PC:lle jo viime vuonna, ja sen kertoma tarina nipusta toisiinsa liittyviä murhamysteereitä hurmasi yleisön. Minne Ethan Carter on kadonnut, ja miksi koko hänen perheensä näyttää kuolleen vähintäänkin epäilyttävissä oloissa? Kuka on kutsunut pelin päähenkilön, etsivä Paul Prosperon, paikalle, ja miksi hän väittää tämän olevan hänen viimeisen tutkimuksensa? Salaisuudet alkavat vähitellen paljastua yksittäisten johtolankojen, kätkettyjen viestien ja muistikatkelmien takaa. Itse tutustuin peliin vasta sen ilmestyttyä tänä vuonna PS4:lle, ja se nousi välittömästi yhdeksi vuoden kovimmista pelikokemuksista.

Dear Estherin jälkeen The Chinese Room oli siirtynyt työstämään uutta ideaa, josta Sonyn Santa Monica Studiosin avustuksella muotoutui vihdoin valmis peli. Everybody's Gone to the Rapture sijoittuu vuosikymmenistä villeimmälle, 80-luvulle, ja se kertoo kunnianhimosta, epäluulosta, rakkaudesta, mustasukkaisuudesta, katumuksesta ja pelastuksen kaipuusta. Ei siis ihan jokaisen pelin perusaineksia. Radiosta kuuluvat viestit ja ilmassa tanssiva valoilmiö saattavat pelaajan halki elottoman brittiläisen pikkukaupungin, jonka maisemaa hallitsee omituisia tutkimuksia uumeniinsa kätkevä tähtitornien ryväs.

C-64 ja matkatelkkari (Everybody's Gone to the Rapture)

Näitä kaikkia neljää peliä yhdistää yksi seikka: ne eivät ole pelejä. Ne ovat virtuaalisia tutkimusmatkoja, interaktiivisia tarinoita. Ne eivät sisällä tehtäviä, joissa epäonnistuminen estää etenemisen, ja joista kaikista suoriutumalla pelaaja lunastaa palkkionsa. Ne ovat palapelejä, joissa haaste on palasten löytäminen. Kertyessään palat alkavat muodostaa hahmoja, jotka joskus harhauttavat kokoajansa väärille poluille, mutta jotka lopulta paljastavat oikean totuuden. Määränpää on vain tekosyy, se on keino ohjata tutkijaa oikeaan suuntaan, mutta todellinen palkinto on itse matka.

Pelien käyttäminen tarinankerronnan välineenä on aina kiehtonut minua, ja siksi olin jo 90-luvun alkupuolella valmis hyppäämään "interaktiivisten elokuvien" kyytiin. Critical Pathin ja Quantum Gaten kaltaiset lyhyiden kävelyosuuksien tahdittamat video-esitykset hyödynsivät upouutta CD-ROM-tekniikkaa, mutta niiden vuorovaikutteisuus oli rajattua. Hetken aikaa mitä tahansa yhden tai useamman levyn täyttävää tuotosta kutsuttiin interaktiiviseksi elokuvaksi, mutta vaikka esimerkiksi Under a Killing Moon oli hyvin tuotettu tarinallinen peli, se oli edelleen ennen kaikkea juuri sitä: peli.

Aamu-usvainen maisema (Everybody's Gone to the Rapture)

Rapture ja kumppanit ovat jotain muuta. Ne hyödyntävät meille tuttua mediaa erilaisella tavalla. Kulkijaa ei pakoteta kiirehtimään asettamalla aikarajoja ja usuttamalla vihollislaumoja perään. Ovet aukeavat edessä jos ovat auetakseen, tai sitten niiden ei ole tarkoituskaan aueta; mikään kätketty avain tai naamioitu vipu ei odottele lähitienoilla löytäjäänsä. Nämä teokset voi kyllä "pelata läpi", jopa hyvinkin nopeasti, mutta näin tekeviltä menee pointti ohi. Kirjan pääsee läpi nopeasti lukemalla vain sanan sieltä, toisen täältä, ja elokuvan pystyy katsomaan nopeasti pikakelauksella. Kokemus on kaikissa tapauksissa lyhyempi kuin tarkoitettu, ja aina se on myös vähemmän tyydyttävä.

Ehkä me olemme todistamassa uuden ilmaisumuodon syntyä. Aivan kuten Georges Méliès aikoinaan mullisti käsityksen siitä, mitä elokuvalla voi saavuttaa, ovat Fullbright ja The Astronauts määrittelemässä interaktiivisen tarinankerronnan sääntöjä uusiksi. Uskon ihmisen luovuuteen ja kekseliäisyyteen ja luotan näiden tuotosten olevan vasta pintaraapaisu. Ethan Carter ja Rapture olivat jo tällaisinaan kiehtovia kokemuksia ja omalla listallani vuoden huippukohtia, mutta vielä enemmän olen innoissani siitä, mitä mahdollisuuksia teknisen ja varsinkin taiteellisen osaamisen kehittyminen tuovat muassaan.

Silta ja joki (The Vanishing of Ethan Carter)