Olin varmaan jotain kahdentoista, kun näin teatterissa Dyyni-elokuvan trailerin. Olin välittömästi myyty. Happoisen futuristiset visiot, mystiikka ja sanan voimalla tappavat aseet saivat nuoren miehen mielikuvituksen laukkaamaan. Saman vuoden jouluna sain Frank Herbertin kirjatrilogian lahjaksi ja ahmin sen kuin nälkäinen susi raa'an pihvin. Halusin välittömästi Killan navigaattoriksi tai miespuoliseksi benegesseritaksi. Elokuvan nähtyäni Kyle MacLachlanista tuli suosikki-ihmiseni kautta aikain.

Dyyni on äärimmäisen rankkaa sci-fiä: se on monimutkainen eepos, joka sekoittaa politiikkaa, uskontoa ja muita kevyitä aiheita tuskaisen kasvutarinan taustalle. Puhtaasti teknisenä visiointina se esittelee monenlaista mielenkiintoista ideaa, kuten nopeat esineet torjuvan suojakentän, jonka vuoksi hitaasti iskevä terä on kuollettavampi kuin mikään kranaatti tai tuliase, uloshengityksen tai hien mukana erittyvän kosteuden juomavedeksi keräävän aavikkopuvun, sekä maailmankaikkeuden halki matkustamisen liikkumatta. Näistä viimeksi mainittu on syy siihen, miksi Dyyni, eli planeetta Arrakis, on Herbertin saagan keskipisteenä. Dyyni on maailmankaikkeuden ainoa paikka, jossa tuotetaan avaruusmatkustamisen kannalta välttämätöntä ainetta, Rohtoa.

Kolme huonetta ja keittiö

Dyyni-kirjoissa kaksi hallitsijasukua eli huonetta, Atreidesit ja Harkonnenit, käyvät sekä salamyhkäistä että avointa sotaa. Galaktinen keisari on lähettänyt Atreidesit hallinnoimaan Arrakisin planeettaa. Kyseessä on poliittinen liike, jonka tarkoitus on heikentää Atreidesin huonetta ja siirtää valtaa Harkonneneille. Pelissä ei kuitenkaan olla näin hienostuneita, vaan taustatarinassa keisari yksinkertaisesti julistaa kilpailun: kerätkää rohtoa ja lopussa voittaa se, jolla on eniten.

Kultaisen säännön mukaan kaksi on liian vähän ja neljä on liikaa, joten kirjasarjan sukujen lisäksi peli esittelee Ordon huoneen. Nämä kolme sitten valtaavat alueita, keräävät rohtoa ja tekevät tielle sattuvista vihollisista hakkelusta. Tärkein sääntö on, että ei sääntöjä ei ole. Fight!

Dune II:n strateginen näkymä

Strategiselta kartalta valitaan kohdealue, jota lähdetään valtaamaan seuraavaksi

Reaaliaikastrategioita tunteville sapluuna on tuttu: muutamalla yksiköllä ja pienellä kukkarolla varustettu pelaaja alkaa rakentaa tukikohtaa, kerätä resursseja ja varustaa joukkoja. Tärkeimmät valuutat ovat Rohto ja tuulisieppareilla tuotettava energia. Näiden puitteissa pannaan pystyyn varastoja ja tuotantolaitoksia, sekä koulutetaan sotavoimia suojelemaan omaa väkeä ja tuhoamaan vihollisia. Kun lippu nousee vastustajan leirissä, taistelu on ohi.

Parinkymmenen vuoden kehitys on vanhentanut peliä. Toisin kuin esimerkiksi Starcraftissa, Dunessa joukkoja ei valita tuplaklikkaamalla, eikä halutuille rakennuksille tai iskuryhmille voi asettaa pikanäppäintä, jolla pääsee nopeasti hyppäämään kartan toiselle puolelle ja ohjaamaan suoraan tiettyä joukko-osastoa. Nämä puutteet tekevät pelaamisesta verkkaisempaa ja suurpiirteisempää, mikä olisi ollut erityisen kökköä moninpelissä. Mutta tuollaistahan ei 90-luvulla vielä suuremmin harrastettu.

Dune II:ssa aseet puhuvat äänekkäästi

Isojen joukkojen hallitseminen on hankalaa, kun valitsemiseen käytettävät työkalut eivät ole maailman hienostuneimpia

Muistojen taistot

Dune 2:lla on erityinen paikka sydämessäni, koska se avasi portit lajityypille, josta tuli nopeasti yksi suosikeistani. En ole järin kärsivällinen, joten massiiviset strategiapähkäilyt eivät jaksa viehättää kovin kauan. Toisaalta en ole mikään refleksijeesus, ja siksi otan helposti pataan erilaisissa räiskinnöissä. Reaaliaikastrategioissa on hyötyä nopeasta tilanteenhahmottamiskyvystä ja sopivasta sekoituksesta tyhmänrohkeutta ja pelkuruutta. Kaiken lisäksi Dune 2 onnistui ensimmäisellä yrittämällä olemaan riittävän laadukas peli ilman esikuvilta kerättyjä oppeja. Pohjautuminen syvästi arvostamaani kirjasarjaan oli oikeastaan vain kirsikka kakun päällä.

Dune 2 on yksi pääsyyllisistä siihen, että olin niin pitkään vannoutunut PC-mies. Civilizationin, Mechwarrior 2:n ja Betrayal at Krondorin kaltaisia pelejä ei yksinkertaisesti ollut konsoleilla, joista mielikuvaani oli muokannut lähinnä armeijassa hiukan käpistelemäni Nintendo tiesmikälie ja sillä pyörinyt Mario. Armeijan jälkeen hoitelin isäni firman asioita hänen hankkimallaan 386:lla, ja luonnollisesti siinä yhteydessä hyödynsin mahdollisuutta käyttää konetta hauskanpitoonkin. Tässä yhtälössä Dune 2 linkittyy erityisesti erääseen kesään Seinäjoella, jolloin palkanlaskun lisäksi käytin konetta myös Arrakisin valloittamiseen. Elokuvamaisen upea alkuvideo oli niin vaikuttava hämmästyttävine grafiikoineen ja ihan ihmisen puhumine selostuksineen, että sitä oli pakko esitellä kaikille, jotka eksyivät lähimaastoon.

Olen sittemmin pelannut suurimman osan Warcrafteista, molemmat Starcraftit, Command & Conquereita ja muita naksutteluja, ja vaikka osa niistä on peleinä ylivertaisia, on Dune 2 edelleen ansaitusti klassikko. Sen uudelleenlämmitetty remake Dune 2000 ei enää suostu sellaisenaan pyörähtämään nykyisillä käyttöjärjestelmillä, mutta kestävästä tenhosta todistaa vannoutuneen faniporukan yhä edelleen ylläpitämä ja Windows 10:llä toimiva modattu versio, jonka voi ladata vain lievin synnintunnoin internetistä.