Katujen kovimmat käsirysyt

Super Nintendo otti kilpailijastaan ensimmäisen niskalenkin tarjoamalla onnistuneen version taistelupelien kultakauden aloittaneesta kolikkopelihitistä. Street Fighter 2:n turpakäräjistä nautiskelevat Nintendo-leiriläiset ehtivät kerskailla priimalaatuisesta käännöksestään yli vuoden päivät meille kateudesta vihreille Megadrive-kavereille, kunnes vaakakuppi kääntyi: Segan näennäisesti tehottomammalla konsolilla päästiin entistä hiotumman Special Champion Edition -painoksen kimppuun. Pelattavien pomohahmojen lisäksi suurimpana erottavana tekijänä toimi säädettävä nopeusmittari, joka mahdollisti älyttömyyksiin yltävän pelitemmon. Nykyään lähinnä naurettavalta kikalta kuulostava ominaisuus vaikutti nuoren pojankoltiaisen mielessä uskomattomalta saavutukselta ja osoitti ennen kaikkea mustan monoliitin teknisen ylivoiman.

street fighter II.jpg

Toki Nintendollekin saapui käytännössä samat hienosäädöt sisältävä Turbo-versio. Tämän jälkeen homma alkoi karata lapasesta, sillä kukkaroita kuritettiin vielä molemmille koneille pusketun Super-painoksen voimin. Kun konsoliversiot maksoivat noin 600-800 markkaa, lienee sanomattakin selvää ettei ”uusien” osien ostossa ollut enää mitään mieltä.

Läheisimmät ja rakkaimmat muistoni kohdistuvat nimenomaan Megadriven alkuperäiseen Special Championship Editioniin, jonka lasten suosima valkohapsi askarteli toivomusten mukaisesti joulun 1993 pukinkonttiin. Peli oli suorastaan älyttömän hyvä verrattuna naapurissa puhkikulutettuun Amiga-versioon. Kaikki kolikkohalleista tutut ominaisuudet olivat näennäisesti läsnä, ja pelattavuus hiottu rautaiselle tasolle. Värikylläiset maisemat sekä yksityiskohtaisesti animoidut hahmot suorastaan tulvivat 14-tuumaisen television uumenista täyttäen koko huoneen pelaamisen ilosanomalla.

street fighter II special champion edition.jpg

Megadriven alkuperäinen kolmen toimintanapin ohjain aiheutti kuitenkin kauniisti sanottuna harmistusta, sillä Street Fighter luotti jo tuolloin kuuden eritasoisen iskun perusmekaniikkaan. Capcom kiersi yhtälön aiheuttamaa ongelmaa vaihtamalla lyöntien ja potkujen välillä startin painalluksella, mikä toimi tismalleen yhtä kankeasti kuin kuvitella saattaa. Vaikka kaikkeen tottuu, myöhemmin talouteen saapunut tuplapainikkein varustettu ohjainrevisio avasi taivaan portit poistamalla moisen kikkailun. Kaverusten väliselle sovulle yksittäinen superkapula ei sen sijaan tehnyt hyvää, kun jo ennestään hermoja raastavissa kaksinkamppailuissa toisen kohtaloksi jäi käyttää vanhaa ja rampautettua työkalua. Tämä tietysti avasi lisämahdollisuuksia jälkiselittelyille, kun hommat eivät luonnistuneet, joten kaikella on puolensa.

Street Fighter 2:sta tuli aikoinaan tahkottua käsittämättömiä määriä. Loputon innostus menee osittain pelihyllyn tyhjyyden piikkiin, mutta kyseessä on kiistatta myös loistava nimike. 12 hahmon erikoisliikkeet lähtevät yli 20 vuoden jälkeen yhä suoraan selkärangasta, mikä antanee jotain osviittaa katutaistelijoiden parissa vietetyistä tunneista.

Verta ja hikeä

Selkärankoja konkreettisemmin irrotteleva Mortal Kombat asteli areenalle Street Fighterin suosion siivittämänä. Kolikkopelihallit valloitettuaan Midwayn verellä mässäilevän hitin konsolidebyytti sujui keskitetymmin kuin Capcomilla: syyskuussa 1993 peli vyöryi ”Mortal Mondayna” yhtäaikaisesti neljälle eri alustalle. 16-bittisillä laitteilla konsoleiden väliset erot muodostuivat merkittäviksi. Super Nintendolla päästiin kuulopuheiden mukaan huomattavasti lähemmäs lähdemateriaalin audiovisuaalista ilmettä ja sulavuutta, mutta siitä huolimatta Sega vei monien mielissä pidemmän korren. Marion leirin moraalisista rajoitteista johtuen pelin suola, eli veriset iskut sekä hurjat lopetusliikkeet sensuroitiin turmelemasta lasten sieluja. Punaisten pikselien sijaan hahmoilta lensi ainoastaan litratolkulla hikeä.

Mortal Kombat.jpg

Megadrivellä päästiin yksinkertaisen huijauskikan avulla kauhistelemaan verikekkereitä koko rahan edestä. Hurmeisen menon portit aukaiseva ABACABB-koodi onkin iskostunut mielen syövereihin luultavasti ikuisiksi ajoiksi. Rehellisyyden nimissä on silti todettava, että shokkiarvon hälvettyä ensimmäinen Mortal Kombat ei päässyt Street Fighterin tasolle millään mittarilla. Kankeampi yleisfiilis yhdistettynä kotikäännöksen ailahtelevan laatuun jättivät toivomisen varaa jopa kovimpien fanilasien takaa tarkasteltuna.

Sen sijaan vuonna 1994 saapunut jatko-osa nousee omissa kirjoissani yhdeksi Megadriven parhaista nimikkeistä. Käännöstyö hoidettiin huomattavasti ryhdikkäämmin vanhentuvasta konsoliraudasta huolimatta, eikä ero paikallisen huoltoaseman jumalaiseen arcadekabinettiversioon saanut enää nuorta miestä kyyneliin. Sisältöä ja erilaisia salaisuuksia paljastui moduulin piirilevyiltä loputtomiin, ja kaiken kivan tutkimiseen täytyi oikeasti nähdä vaivaa. Mortal Kombat 2:sta muistellessa ei voi sivuuttaa loppuvastusta, joka oli jopa taistelupelien mittakaavalla raivostuttava. Selkäsaunojen keskellä ilkikurisia heittojaan viljellyt Shao Kahn opetti hermojen hallintaa epäreiluilla erikoisliikkeillään sekä tuskastuttavan hitaasti ehtyvällä energiapalkillaan. Muutaman hahmon jipot tepsivät yllättävän tehokkaasti pääkallonaamion taakse piiloutuneeseen puolijumalaan, mutta suuri osa ajasta meni hakatessa päätä seinään. Hyviä aikoja, enää ei hermo kestäisi.

Mortal Kombat Shao Kahn.jpg

16-bittisen sukupolven viimeiseksi jäänyt kolmas osa ei enää aiheuttanut edeltäjiensä kaltaista reaktiota. Asiaan eittämättä vaikutti myös julkaisuajankohta. Vuonna 1995 katseet kääntyivät jo huikeaa 3D-grafiikkaa puskevaan seuraavaan sukupolveen.

Jatkoa seuraa

Mortal Kombatia ja Street Fighteriä yhdistää se, että molemmat sarjat elävät ja voivat hyvin yhä tänä päivänä. Kummankin historiaan mahtuu harha-askelia myötähäpeää aiheuttaneista elokuvista outoihin spinoffeihin, mutta nykyisellään enemmän tai vähemmän juurilleen palanneet mätkinnät edustavat jälleen genrensä huippua – kumpikin rehdisti omalla tyylillään. Vaikka oma pelimakuni on 90-luvun nuoruusvuosista muokkautunut uusille urille, kiinnostavat vanhojen tuttujen uusimmat osat edelleen. Hatunnosto kiistakumppaneille.