Metal Gear Solid 4: Guns of the Patriots

Muistan vielä varsin elävästi, kuinka sain ensimmäisen kosketukseni Metal Gear Solidiin serkkujeni PSonella lähes kymmenen vuotta sitten. Omaperäinen sekoitus jännittävää agenttitoimintaa, hulluja pomotaistoja ja vieläkin hullumpia juonikuvioita jäi lähtemättömästi mieleen, ja peliä oli pakko päästä jatkamaan kotona. Samanmoisen yllätyksen koin jälleen sarjan neljännen osan kohdalla, sillä olin ennen julkaisua suhtautunut peliin jopa välinpitämättömästi ja samalla puolitahallisesti välttynyt kaikelta hypeltä. Vuosien Metal Gear Solid -selibaatti kannatti, sillä lopputekstien rullatessa ruudulla ajauduin sekavaan tunnetilaan. Kokemusta voi kuvailla sanoilla oikeutetusti vain yhdellä adjektiivilla eeppinen.

Metal Gear Solid 4: Guns of the Patriots käynnistyy melkoisen hitaasti. Ensimmäisen tunnin aikana ei ohjaimeen tarvitse turhan monesti koskea, mutta sen jälkeen pelaaja pääsee etenemään tuttuun MGS-tyyliin. Peli tosin antaa tällä kertaa enemmän valinnanvapautta etenemistyylin suhteen: pelaaja voi joko hiiviskellä huomaamattomasti tai räiskiä suoraviivaisesti. Linjausta puoltavat muutokset kontrolleissa ja kamerakulmassa, joiden ansiosta räiskiminen on helpompaa ja hauskempaa kuin koskaan aikaisemmin. Toisaalta seiniin nojaaminen menettää merkityksensä, kun kulmien taakse voi kurkistella ilmankin.

MGS4 on parhaimmillaan, kun edes yrittää edetä rauhallisesti aseellisia konflikteja vältellen. Jokaisen vihollisen voi yrittää napsauttaa kuoliaaksi päälaukauksella, mutta on huomattavasti palkitsevampaa yllättää ne ovelasti takaapäin tai kiertää kokonaan. Oman lisänsä pelimekaniikkaan tuovat sarjan klassiset yksityiskohdat kuten esimerkiksi Playboy-lehdet tai hervottomat pomotaistelut, jotka viimeistään panevat pelaajan nokkeluuden koetukselle. Loppua kohti pelaajalle annetut vaihtoehdot valitettavasti vähenevät huomattavasti. Ympäristöt eivät tarjoa enää monipuolisia mahdollisuuksia etenemisreittien osalta, ja Snake-vanhuksen on yhä useammin tartuttava suorilta rynnäkkökivääriinsä.

Hideo Kojiman visioimassa pelisarjassa välinäytökset ovat vähintään yhtä tärkeässä asemassa kuin itse pelaaminen, ja se näkyy Guns of the Patriotsissa. Välivideoita saadaan töllötellä useamman täyspitkän elokuvan edestä itse asiassa suurin osa pelaajista luultavasti seuraa peliä enemmän kuin pelaa sitä. Tämä ei sinänsä haittaa, sillä välinäytökset on toteutettu poikkeuksellisen laadukkaasti. Metal Gear Solid 4:ssä on kaikkea: eeppistä toimintaa, tieteisfantasiaa, vakavaa pohdintaa, saippuaoopperaa, romanttista ja vähemmän romanttista komediaa sekä tietenkin ninjoja. Pelit onnistuvat harvoin naurattamaan, itkettämään, nolostuttamaan ja ihmetyttämään vastaavalla tavalla. Lopputuloksena pelaaja jää häkeltyneenä miettimään, ovatko tekijät olleet aivan tosissaan saati selvin päin tapahtumia suunnitellessaan.

Kojiman neroutta ei tietenkään sovi epäillä, mutta vähemmilläkin juonipaasauksilla olisi pärjätty, ja useita kohtauksia on tyylitellysti pitkitetty liikaa. Vaikka codec-puheluiden määrää ja merkitystä on vähennetty huomattavasti, olisi hikisen pitkiä avautumisia voitu helposti karsia ilman, että peli olisi yhtään vähemmän Metal Gear Solid. Välinäytökset häiritsevät rytmitystä varsinkin alkupuolella, kun pelaamisesta itsestään nauttii täysin siemauksin. Loppupuolella ei enää edes halua pyristellä vastaan vaan antaa juonen viedä mennessään, kun eeppiset toimintakohtaukset katkovat vielä eeppisempien välinäytösten sarjaa.

Vihauskategoriaan uppoavat jatkuvat lataustauot sekä käsittämättömät väliaikaiset asennukset, joista kärsitään jokaisen kappaleen alussa. Muuten teknisestä toteutuksesta ei passaa valittaa, sillä ruudulle pusketaan erittäin vakuuttavaa näkymää toisensa jälkeen. Sieltä täältä löytyy toki suttuisia tekstuureja, yliampuvia valaistustehosteita tai ruudunpäivityksen heittelyä, mutta etenkin välinäytösten visuaalisuus yksityiskohtaisine hahmoineen jaksaa ihastuttaa kerta toisensa jälkeen. Erittäin tyylitellyn kokonaisuuden viimeistelevät harkittu musiikki ja klassisen yliampuva ääninäyttely.

Juonellisesti Metal Gear Solid 4 tarjoaa käänteitä koko rahan edestä. Alku saattaa vaikuttaa hitaalta, mutta loppua kohti Snaken viimeinen seikkailu lähtee todellakin lentoon. Olo on välillä kuin tyrmätyllä nyrkkeilijällä, jota Hideon armottomat iskut pommittavat vielä kanveesissakin. Huikeat toimintakohtaukset ja henkilödraama saattavat varastaa pääroolin, mutta peli ottaa myös kursailematta kantaa sotaan ja yhteiskunnan kehitykseen. Kerronta ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta, sillä välipomoista useimmat jäävät ikävän ohuiksi. Yllättävien käänteiden ja paljastusten määrä on niin ylitsevuotava, että osa niistä tuntuu luonnottoman väkinäisiltä. Valtavan informaatiomäärän takia kaikkien lankojen yhdisteleminen vaatii kovimmilta konkareiltakin useamman pelikerran, eikä nyypille anneta armoa.

Metal Gear Solid 4 ei jätä faneja kylmäksi. Kojima tiimeineen tietää tasan tarkkaan, mistä naruista kannattaa nykäistä nostalgiafiiliksen aikaansaamiseksi. Pitkin peliä jaellaan nimittäin älyttömästi viittauksia sarjan aikaisempiin osiin. Metal Gear Solid -untuvikkojen on varmasti vaikea käsittää, kuinka suuria tunteita neljäs osa voi pelaajissa herättää. Ensikertalaiselle kokemus saattaa olla nautinnollinen tai ihan kiva, mutta faneille se on fantastinen, lähes uskonnollista täyttymystä lähentelevä sielullinen orgasmi. Metal Gear Solid 4 ei mullista videopelejä millään tasolla, eikä se ole pelinä missään nimessä täydellinen. Guns of the Patriots antaa sen sijaan mahdollisuuden jättää ikimuistoiset jäähyväiset vanhalle ystävälle. Laittakaamme siis kantapäät yhteen ja heittäkäämme käsi lippaan sankareista suurimman kunniaksi toivottavasti viimeisen kerran.

Kirjaudu kommentoidaksesi