Demon's Souls

Viimein Euroopan markkinoille saapunut Demon's Souls on maailmanlaajuisesti kerännyt huomiota sen vaikeuden vuoksi, jonka ansiosta peli on kerännyt vankat fani- ja vihaajajoukot reilusti ennen leviämistään.

Melkein täysin juonettomassa pelissä ei ole paljoakaan vaihtelua. Pelaaja valitsee muutamista erilaisista hahmoluokista itselleen sopivan roolin ja lähtee demoneita metsästämään. Siinäpä se. Välillä puhutaan hömpänpömppää sieluista ja ihmisen pahuudesta, mikä tuntuu olevan itsestäänselvyys japanista tulevissa peleissä, sitten mätkitään demoneita ja luurankoja lisää. Kaikki nähdään harmaansävyisen ruman filtterin läpi.

Tarina on korvattu JRPG -peleistä tutuksi tulleella grindauksella. Alussa pelaajalla on käytössään vain perusmiekka, kilpi tai jousi, jossain tapauksissa jopa keihäs. Tästä eteenpäin mennäänkin pistämällä toinen toistaan isompia otuksia halki, poikki ja pinoon siinä toivossa, että kerättyjä sieluja riittää tarpeeksi uusien aseiden ja statuspisteiden hankintaan. Maailmaa voi kyllä tutkia, mutta varsinaista etsittävää tai tehtävää ei löydy. Kommunikaatio NPC -hahmojen kanssa on olematonta ja varsinainen nettipuolen keskustelu jää valmiiksi luotujen tekstien tasolle. Toisin kuin vaikka Shadow of Colossus -pelissä, jossa yksinäisyys korosti lohduttoman ja aavan maailman tunnelmaa, Soulsin mykkä pelattavuus herättää vain ärsytystä - ympärillä näkyy jatkuvasti muita seikkailijoita ja potentiaalisia apureita, mutta tuppisuu sankari jää väistämättä oman onnensa nojaan.

Tutkimista ei auta myöskään hirviöiden jatkuva uudelleen ilmestyminen alueille, joista pelaaja erehtyy poistumaan. Vanhaan Nintendo -tyyliin toteutettu mekanismi on auttamatta vanhentunut ja lisää keinotekoista vaikeustasoa entisestään. Pelaamisesta ei tule niin ikään testiä pelaajan kyvyistä vaan siitä, miten hyvä tuuri tällä miekkaillessa käy ja kuinka kovat pisteet hänen statuksessaan komeilee.

Vahvaa tunnelmaa ei kuitenkaan käy kieltäminen; vanhat goottilaiset katedraalit ja raunioituneet linnat ovat kiehtovaa katseltavaa. Sortumispisteessä olevat maanalaiset katakombit, käytävät ja rappioituneet kaivokset hohkaavat pahaenteistä ilmapiiriä. Visuaalisesti peliin on panostettu huikeasti ja sen asema yhtenä komeimmista peleistä tällä hetkellä on ansaittu. Ainoastaan äänimaailma ontuu. Musiikki on pääsääntöisesti ambienttia ja nousee huomattavaksi vasta suuremmissa pomotaisteluissa. Muut äänitehosteet ovat yksiulotteisia ja suorastaan latteita.

Tärkein osuus on kuitenkin retuperällä, nimittäin pelattavuus. Itse taistelu, johon peli painottaa 110% on tylsää ja vailla minkäänlaista tuntoa. Miekat vilahtavat vastustajien läpi anime -tyylisesti ilman minkäänlaista kunnon reaktiota ja parhaimmillaan voi yhdellä hutaisulla osua neljäänkin hahmoon ongelmitta. Vaikkei sillä hirveästi väliä ole ellei pelaaja ole päivittänyt hahmoaan tuhanteen kertaan, jolloin iskuilla olisi jotain merkitystä. Puolustautuminen on arpapeliä, sillä välillä hahmo ei osaa arvioida oikein mihin suuntaan pitäisi puolustaa, eikä automaattinen tähtäys melkein koskaan osu juuri sinne minne sen pitäisi. Lukemattomia kertoja kuolo ehti korjata kun hahmo koki taustalla näkyvän tynnyrin suuremmaksi uhaksi kuin päin juoksevan demonilauman. Tietysti peliä voidaan kutsua vaikeaksi silloin, kun ohjaus on rikki ja vastustajien hyökkäykset vievät vähintään tuplasti sen verran energiaa sinulta kuin se, minkä pelaaja vie heiltä.

Hahmon voi kyllä parantaa kesken seikkailun, mutta se vaatii joko elämää lisäävien yrttien syömistä, tai tietyillä hahmoilla taian keinoin. Huippuluokan soturiksi hahmot ovat kuitenkin kömpelöitä kuin kaatumatautiset norsut - pelkän yrtin syöminen vaatii täydellisen keskittymisen ja paikalleen pysähtymisen. Magia toimii nopeammin, mutta silloinkin hahmo seisahtuu paikalleen kuin jääpuikko muutamaksi elintärkeäksi sekunniksi, jolloin yleensä henki lähtee livohkaan väistämättä. Kuolema palauttaa hahmon takaisin kentän alkuun ilman yhtäkään kerättyä sielua, jotka jäävät odottelemaan kuolinpaikalle. Jos pelaaja kuolee uudestaan matkalla sielujensa luokse, katoavat ne pysyvästi. Ilman sieluja ei hahmoa kehitetä, eikä aseita pysty ostamaan, joten koko pelaamisesta tulee ees-taas hyppimistä turvallisen kauppa-alueen ja pelikenttien välillä, joka kerta taistellen samoja hirviöitä vastaan.

Juonetonta, kömpelösti hallittavaa ja arveluttavan vaikeaksi rakennettua peliä on vaikea suositella kenellekään muulle kuin niille, jotka aidosti nauttivat grindaamisesta ja hahmojen kehittämisestä vailla muuta päämäärää kuin suurempi taso. Virtuaalinen peniksenmittailu on kuitenkin pidemmän päälle (hah) puuduttavaa, sillä vastaavaa hupia irtoaa tätä nykyä myös suhteellisen hyvillä juonilla varustetuista peleistä - tai vielä paremmin sellaisista, joissa juoni on oikeasti se pääasia, eikä vaan turha sivuelementti.

Näillä eväillä Demon's Souls muistuttaa Kid Icarusta, jonka vanhemmat pelaajavat muistavat pelinä, joka nostatti verenpainetta ja vanhensi pelaajaa kymmenen vuotta joka pelikerralla. Sillä erotuksella ettei Kid Icaruksella ollut teknologiaa ulottuvilla, jolla luoda monipuolisempaa ja vähemmän kömpelöä kokemusta. Demon's Soulsilla on, eikä mikään perustele lopputulosta, joka on samalla tasolla yli 20 vuotta vanhan pelin kanssa.

Kirjaudu kommentoidaksesi