Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Ghetto-elämää boxien miehille

Kovaa peliä isolla leikkikentällä

Kovasti polemiikkia niin hyvässä kuin pahassakin herättänyt Grand Theft Auto -pelisarja saapuu jälleen Xboxille. Kun sarjan edellinen peli, Vice City, käsitteli 1980-luvun sekopäistä alakulttuuria, uusi opus San Andreas kääntää katsensa 1990-luvun alun lamavuosiin. Rikoksia tehdään ja selvitellään tällä kertaa Carl Johnsonilla, juuri vapautuneella linnakundilla, joka vanhoille kotikulmille palatessaan joutuu välittömästi kahnauksiin niin virkavallan kuin aluetta hallitsevien jengien kanssa. Pelaajan tehtävänä on selvittää Johnsonin äidin epäilyttävä murha ja purkaa teon takana piilevä epämiellyttävä vyyhti.

San Andreasin merkittävin uudistus on sen järkyttävän iso pelimaailma. Kolmesta eri kaupungista, metsästä ja maaseudusta koostuva pelialue on uskomattoman kokoinen ja jo sinällään merkittävä saavutus videopelien historiassa. Pelkästään pakolliseen tutkimiseen kuluu helposti tunti jos toinenkin. Peli ei lataile alueelta toiselle siirryttäessä ja virtuaalinen leikkikenttä on muutenkin hyvin suunniteltu. Vice Cityn kaltainen kaikissa sateenkaaren väreissä hehkunut 1980-luvun kaupunkiympäristö on saanut tehdä tilaa harmaalle lama-ajan ghetolle.

Glamour ei ole enää niin selvästi läsnä ja pelaaminen on sen mukaista. Carl Johnsonin kanssa pitää nimittäin tehdä töitä, jos miehen haluaa pitää elävien kirjoissa. Luotisuihkujen välttelyn lisäksi pelihahmoa pitää nyt myös ravita, vaatettaa ja pitää siedettävässä fyysisessä kunnossa. Tämä tamagotchi-tyylinen hahmonkehitys voi kuulostaa karmealta puuhalta, mutta todellisuudessa se on yksi pelin parhaimmista ominaisuuksista. Carlista voi tehdä juuri sellaisen kuin haluaa. Painojen nostelu tekee hepusta todellisen muskelimiehen, kotona kököttäminen taas jättää kaverin pelkäksi ruohonkorreksi. Hahmonkehityksen auttaa hahmoon samaistumista ja tekee pelikokemuksesta entistä hauskemman. Burgereitakaan ei tarvitse ahmia joka välissä, vaikka niin ehkä kuulopuheiden perusteella luulisi.

San Andreasin laaja mittakaava tekee toisaalta pelille myös hallaa. Sen pelaaminen nimittäin vaatii täydellistä keskittymistä ja runsaasti aikaa. Satunnaispelaajilla kestänee vuosikausia ennen kuin salaisuuksia täynnä olevan pelimaailman saa tutkittua lattiasta kattoon. Jo kahden eri paikan väliseen matkustamineen hurahtaa helposti vartti jos toinenkin. San Andreas vaatiikiin täydellistä rauhaa ja ymmärtäväisiä asuinkumppaneita.

Katujen lait

Pelimekaniikka on San Andreasissa samanlainen kuin edellisissäkin Grand Theft Autoissa. Hämäräpuuhiin liittyviä tehtäviä suorittamalla saa arvostusta, rahaa ja aseita. Vähitellen pelaaja siirtyy yhä isompiin ympyröihin, kunnes hän voi hyvällä syyllä kutsua itseään kaupungin valtiaaksi. Tehtävät ovat vaihtelevia ja niissä riittää rutkasti toimintaa. Poliisien pakoilun lomassa suoritetaan ryöstöjä, kuljetuksia ja muuta mukavaa. Eteneminen on loppua kohden hyvinkin haasteellista, mutta vaikeustaso on edellisten GTA-pelien tasolla.

Yksinkertaisten käyttöliittymän taakse piilotettu valikkojen ja tilastojen armeija pitää pelaajan ajan tasalla tehdystä työstä. Tilastoista löytää jos jonkinmoista arvoa, joita kehittämällä pystyy helpottamaan tehtävien suorittamista olennaisesti. Miehekkään mahan omaavalla wannabe-mafiosolla kun ei pääse juoksukilpailussa poliiseja karkuun. Aseitakin pystyy nyt parantelemaan kokemuksen karttuessa. Tykkirepertuaali on edellisistä peleistä tuttu: pistoolilla, haulikolla, rynnäkkökiväärillä ja muilla murhavälineillä saa miestä sopivasti halki, poikki ja pinoon.

Ghettoelämää

Audiovisuaalisesti peli on todellinen taidonnäyte. Xbox-painos eroaa PlayStation 2 -versiosta edukseen lähinnä paremmilla tekstuureilla ja korkeammalla resoluutiolla, mutta huomattavia graafisia eroja kahden eri version välillä ei ole. Latausajatkin ovat suurin piirtein samaa luokkaa, mikä on tietysti Xbox-pelaajille pienoinen pettymys. Toisaalta pitää myös muistaa, että peli on suunniteltu nimenomaan Sonyn konsolia varten. Muut versiot ovat käännöksiä ja näyttävät sen mukaisilta.

Äänimaailma on myös huippuluokkaa, selvästi parasta Grand Theft Autoissa tähän asti. Soundtrack keskittyy lähinnä rap-musiikkiin, mutta myös muita kamalia (lue: mahtavia) ysäriklassikoista on saatu mahdutettua mukaan. Autoradiosta raikaa mm. James Brownin, Cypress Hillin, Kool & The Gangin sekä lukuisten muiden artistien musiikkia. Xbox-versioissa voi myös soittaa pelaajien omaa musiikkia. Ääninäyttely on loisteliasta, onhan rooleissa mm. Samuel L. Jacksonin kaltaisia isoja nimiä.

Sykkivän suurkaupungin urbaani kakofonia on muutenkin saatu tuotua loistavasti peliin. Pelin aikana kuulostaa todella siltä, että ympärillä olisi todellakin jättimäinen, elävä kaupunki. Ghettoelämää, ei sen vähempää.

Summa summarum

San Andreas on monessa mielessä merkittävä peli, mutta vähintään yhtä monessa mielessä suuri pettymys. Rahastuksen maku on ilmassa, sillä Grand Theft Auton alkuperäisideasta on jo aikaa sitten puristettu viimeiset mehut irti. Tekijät takovat, kun rauta on kuumaa. San Andreas on oikeastaan täysin sama peli kuin kaksi edellistä Grand Theft Autoa, kaikkea on vain paljon enemmän. Mitäpä sitä onnistunutta konseptia turhaan muuttamaan, mutta pikaisen pelailun jälkeen Carl Johnsonin elämä alkaa maistua jo kahteen kertaan koetulta.

Pelin ansioihin kuuluvat jättimäinen pelialue, monipuolinen hahmonkehitys ja hyvin kirjoitettu tarina. Peli ei varsinaisesti petä Grand Theft Auto -sarjan miljoonia ystäviä, koska se ei kokeile uusia asioita, vaan luottaa entiseen. Jos GTA III ja Vice City upposivat, myös San Andreas maistuu varmasti. Jos taas edelliset pelit aiheuttivat tylsistymistä, ei San Andreas pysty tarjoamaan mitään uutta. 1990-luvun alun lamakausi pitää joka tapauksessa varmasti kiireisenä Grand Theft Auto 4:ää ja kunnon uudistuksia odotellessa.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi