Fantasiakeisari hyökkää pelirintamalle
R.A. Salvatore nauttii kirjailijana varsin ristiriitaista mainetta. Ryppyotsaiset fantasiafriikit dissaavat miehen ramboilueepoksia olan takaa, mutta toisaalta fanipoikien armeija nostattaa opuksen toisensa jälkeen bestseller-listoille. Itse olen yrittänyt perehtyä Salvatoren tuotantoon useaan otteeseen, mutta joka kerta lukeminen on tyssännyt yökkäreaktioon.
Kun Salvatorea pyydettiin käsikirjoittamaan Forgotten Realms -universumiin sijoittuvaa peliä, se oli hänelle omien sanojensa mukaan pitkäaikaisen unelman täyttymys. Luulisi, ettei aidon kirjailijan palkkaamisella voi mennä kovin pahasti metsään, vaikka kyseessä ei olekaan varsinainen nobelisti. Niinhän?
Demon Stone kertoo lyhykäisen tarinan taikakivestä, jonka sisälle on vangittu kaksi ikuisesti taistelevaa demonia. Yllättäen pirulaiset pääsevät vapaaksi, ja heidän sotansa uhkaa pyyhkäistä koko Faerunin mukanaan. Kolmihenkinen sankariporukka lähtee kliseistä piittaamatta pikamarssille maailmaa pelastamaan. Peli alkaa toimintakohtauksesta, jonka jälkeen edetään muutaman muun toimintakohtauksen kautta viimeiseen toimintakohtaukseen. Toisin sanoen luvassa on ehtaa Salvatorea. Ammattikirjailijan kynänjälki näkyy edukseen ainoastaan menevässä dialogissa, joka herättää muuten pölyisen tarinan eloon.
Kolmen kopla teurastaa
Demon Stone on rungoltaan lähes identtinen Stormfront Studiosin Sormusten herra -pelien kanssa. Toisin sanoen pelaajalle tarjotaan kymmenen tehtävää täynnä mieletöntä mättöä. Päälle vyöryvien örkkilaumojen pilkkomista piristetään onneksi tiiviisti skriptatuilla tapahtumilla. Hahmojen tilannekommentit, sortuvat seinät tai vaikka sotakentän yllä riehuva lohikäärme saavat pelin tuntumaan oikealta toimintaleffalta. Silloin tällöin teurastamomeininkiä väritetään myös vaihtelevilla tavoitteilla tyyliin linnan porttien puolustus tai rituaalia vääntävän taikurin suojaaminen.
Tehtävät mäiskitään läpi kolmen sankarin voimin. Illius-maagi toimii porukan henkisenä oppaana ja kärventää örkkejä pitkän matkan loitsuilla. Varjon lailla hiipivä silikonivarasto Zhai puukottaa pahiksia selkään mustan haltian julmuudella, milloin ei viljele nasevia sutkauksiaan. Etualalla poseeraa lihasvoimaa tirisevä Rannek, traumatisoitunut miekkamestari vailla vertaa. Vierailevana tähtenä nähdään myös se kaikkien Salvatore-diggarien suosikkihahmo.
Sankarit peuhaavat taistelukentällä samaan aikaan, ja pelattavaa hahmoa voi vaihtaa lennosta. Tekoäly ohjaa muita hahmoja kiitettävän fiksusti, eikä ohjauspuikkojen vaihtamiselle ole usein mitään syytä. Toisaalta eri pelaustyylejä kokeilee ilokseen. Zhai-varkaalla hiipiminen on erityisen hauskaa, mutta siitä pääsee kunnolla nauttimaan vain parissa ennalta määrätyssä kohdassa. Illiuksen kaapuun kannattaa hypätä lähinnä silloin, kun on tarve grillata kaukana sihtailevia jousimiehiä. Muulloin varas ja maagi toimivat pätevinä perustappelijoina loputtomassa miekanmelskeessä. Suurin osa ajasta kuluu helposti Rannekin tutunturvallista teräasetta heilutellessa.
Raakaa voimaa koko rahalla
Tehtävien välissä tupsahdetaan tyylittömillä tulenlieskoilla koristeltuun hahmonkehitysruutuun. Siellä ihastellaan tapposaldoa ja ostetaan sankareille uusia taitoja, kuten erilaisia kolmen napin iskusarjoja. Yksi sarja kaataa uhrin kumoon, toinen pakottaa perääntymään ja kolmas tuottaa ylimääräistä tuskaa. Suurin osa liikkeistä on kuitenkin vain tehokkaampia variaatioita edellisistä. Illius-maagi voi oppia driljoonan erinimistä ja -näköistä versiota samasta pitkän matkan ammuksesta.
Jokainen urho tienaa ottelussa myös kasan kilisevää, joka törsätään hahmonkehitysruudussa parempiin varusteisiin. Hienot haarniskat ja aseet myös näkyvät hahmojen yllä, ja näyttävät ulkoisesti tarpeeksi erilaisilta. Pelillisesti nekin ovat vain eritehoisia versioita toisistaan. Näennäisestä paljoudesta huolimatta taikaesineet sun muut härpäkkeet vain lisäävät joko hyökkäys- tai puolustuskykyä. Roolipelimäisyydestä ei siis ole havaittavissa kuin kevyt tuulahdus. Ainakin minulle kokemusta ropisi tylsän täsmällisesti: viimeisen tehtävän avautuessa sain sopivasti ostettua viimeiset haluamani taidot ja varusteet. Se siitä uudelleenpelausarvosta.
Taistelukentällä ruudun alalaidassa köllöttää hitaasti kasvava sankaruusmittari. Se nousee tekemällä elokuvamaisia stuntteja, kuten pudottamalla örkkejä kielekkeeltä tai vaikka työntämällä niitä takkaan. Täysi mittari antaa puhtia miehekkääseen erikoisiskuun, joka parhaimmillaan syöksee ruudullisen hirviöitä tuonelaan. Kiperimmistä kohdista on vaikea selvitä ilman sankaruusmittarin jatkuvaa kasvattelua.
Verilöyly loppuu kuin seinään
Pelin kehittämiseen on palanut monta säkillistä rahaa, mikä näkyy ja kuuluu. Äänimaailma tuo parhaimmillaan mieleen Sormusten herra -leffat: örkit kirkuvat kuin pistetyt siat, miekat kalisevat ja mahtipontiset orkesteripaisuttelut jäävät soimaan päässä. Pleikkari loihtii ruudulle synkeänkauniita maisemia lumihuippuisilta vuorilta tiheisiin viidakkoihin. Peli ei hidastele, vaikka ruudulla riehuu kymmeniä örkkejä samaan aikaan. Väenpaljoudessa piilee myös varjopuoli, nimittäin välillä pelaajahahmot hukkuvat melskeeseen ja peli menee rämpyttämiseksi. Siitäkin huolimatta ulkoasu luo maagista Forgotten Realms -tunnelmaa, ja Demon Stone onnistuu välillä tuntumaan eeppiseltä seikkailumatkalta.
Pelaaminen on kaikessa yksinkertaisuudessaan ihan hauskaa, mutta tarina loppuu lyhyeen. Kymmenen tehtävää ovat keskimäärin noin vartin mittaisia, eikä koko paketin läpäisyyn saa millään kulumaan paria iltaa enempää. Etenemistä jarruttaa vain korkea vaikeustaso. Varsinkin loppupuolella väijyy pari pirullista pomovastusta, joita joutuu yrittämään uudestaan ja uudestaan.
Näin lyhyestä pläjäyksestä ei kannata maksaa täyden pelin hintaa, vaikka se viihdyttääkin ihan kivasti koko kestonsa ajan. Paitsi että Demon Stone loppuu lyhyeen, hosuttu loppuratkaisu on myös äärimmäisen epätyydyttävä. Peli on sitä samaa kuin Salvatoren kirjatkin: päätöntä popcorn-viihdettä pariksi illaksi.
