Déjà vu
Utopiat eivät toimi. Luulisi, että natsi-Saksan ja Neuvostoliiton kaltaiset utopistiset yhteiskunnat osoittaisivat, että kyseisellä konseptilla mennään vain ja ainoastaan metsään. Vaan ei. Bioshock-pelissä pystytettiin Rapture, veden alle vajonneen Atlantiksen tapainen meren pohjassa sijaitseva kaupunki. Sen piti olla ihmiskunnan uusi alku. Toisin kuitenkin kävi, sillä ihminen päätti jälleen kerran leikkiä Jumalaa. Merestä löydettiin ADAM-nimistä ainetta, joka mahdollisti nopean geenimanipulaation. Siitä pitäen mentiin alamäkeä. Geenien sorkkiminen karkasi käsistä eikä aikaakaan, kun Rapture oli täynnä verenhimoisia ihmismutantteja.
Kakkososa alkaa kymmenisen vuotta alkuperäisten tapahtumien jälkeen. Rapture on yhä huonommassa jamassa: mutantit haistavat verta, huoltotyöt ovat jääneet tekemättä ja viimeisillä selväjärkisillä on oma lehmä ojassa. Kaikki on päin prinkkalaa. Raamatullisiin puitteisiin viitataan alun seinätekstissä, jossa puhutaan Babylonista. Siihenhän viitattiin Raamatussa elosteluun ja äärimmäisyyksiin menneenä kaupunkina, jonka Jumala tuhoaa seuraavaksi Sodoman ja Gomorran jälkeen.
Alusta asti on selvää, ettei Bioshock 2:n tarinasta tajua hölkäsen pöläystä, jos ei ole läpäissyt edellistä peliä. Aiempia tapahtumia selvitetään tekstikatkelmissa, mutta niiden kahlaamisessa menee ikä ja terveys. Halutessaan voi tietenkin keskittyä pelkkään ammuskeluun. Se on kuitenkin vikatikki, sillä leijonanosa Bioshock 2:n viehätysvoimasta perustuu tarinan luomaan tunnelmaan. Siksi ensimmäinen osa kannattaakin kaivaa alelaarista ennen uuden tarinan aloittamista.
Valoa tunnelin päässä
Bioshock 2:ssa päästään sukelluspukuisen miehen saappaisiin. Se on on ymmärrettävää, sillä onhan tapahtumapaikka meren pohja. Sukelluspuku hidastaa liikkumista, mutta ei onneksi häiritsevästi. Metallipuvun sisällä on yksi alkuperäisistä Big Daddy -hahmoista. Nämä humoristisesti nimetyt henkilöt luotiin puolustamaan Little Sister -tyttösiä, joita puolestaan käytettiin ADAM-aineen ihmisvarastona. Jo Bioshock 2:n alussa selviää, että pelaajan tehtävänä on löytää ja pelastaa eräs alkuperäisistä Little Sistereistä. Tämä tapahtuu tietenkin räiskien ja rellestäen.
Voisi kuvitella, että pikkutytön pelastustehtävissä olleella päähahmolla on puhtaat jauhot pussissaan. Asia ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen. Matkalla alkuperäisen Little Sisterin luo tavataan monia kopioita. Niiden kanssa pitää päättää, haluaako pelastaa ne vai ryöstää tyttösten vartaloihin säilötty ADAM. Raakaa peliä siis ja pelaajan tekemät valinnat vaikuttavat lopun juonenkäänteisiin. Tarina on kiinnostava, vaikka se välillä hukkuukin silmittömän ammuskelun ja efektitulvan alle. Riehumista riittää reilun kymmenen tunnin verran, joten peli ei ole pisimmästä päästä. Tämä ei haittaa, sillä lyhyt ja ytimekäs seikkailu on aina parempi kuin kymmenien tuntien jaarittelu.
Lyhyt ja ytimekäs Bioshock 2 totta tosiaan on, sillä pelissä ei paljon luppoaikaa vietetä. Rapturen arkkitehtuurin tutkiminen jää vähälle, kun pelaajan pitää lanata vihollisia, murtautua ammus- ja lääkeautomaatteihin, vältellä kameroita ja sorkkia omia geenejään. Viimeisin on kaikkein hauskinta. Päähahmon on nimittäin piikitettävä itseensä ADAMia, jotta pelin läpäisy tulisi mahdolliseksi. Niinpä sukelluspukumies päätyy utopistiseksi yli-ihmiseksi, joka pystyy ampumaan tulipalloja, salamia ja jäädyttämään viholliset paikoilleen.
Tasosuunnittelu ei ole kummoista. Bioshock 2 on putkijuoksua, vaan ei yhtä yllätyksellistä kuin esimerkiksi Half-Life 2:ssa. Kolme eri vaikeustasoa nostavat vain vihollisten määrää ja niiden aiheuttamaa vahinkoa. Valittua vaikeustasoa voi myös vaihtaa pelin aikana. Halutessaan voi myös käyttää lisähelpotuksia, kuten seurata oikeaan suuntaan osoittavaa nuolta tai lukea kädestä pitäen eteenpäin ohjastavia vinkkejä.
Kirsikkana kakussa on yksinpeliä nopeatempoisempi ja yksioikoisempi verkkopeli. Sekin on tarinapohjainen, mutta juonesta ei jää jälkipolville kerrottavaa. Kiteytettynä mainittakoon, että moninpelin tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Bioshock-pelien tapahtumia. Yhdentekevä tarina toimii kuitenkin vain tekosyynä päättömälle toiminnalle. Verkossa voi pelata seitsemää pelimuotoa, kuten suomalaista akankantoa muistuttavaa siskonryöstöä tai ammuskella kaikkea liikkuvaa. Toimiva verkkopeli on erinomainen lisä, etenkin kun ottaa huomioon yksinpelin lyhyen keston.
Pimeydessä vaeltamisesta
Bioshock 2 on synkkä peli; sijoittuuhan se vedenalaiseen kaupunkiin, jossa valaistus ei enää ole parhainta mahdollista. Kaikkein hienoimmillaan peli on esitellessään näyttäviä maisemia. Erityisen sykähdyttävä hetki koetaan, kun pelaaja eräässä vaiheessa pääsee ihailemaan Rapturen etäistä siluettia. Toinen mainitsemisen arvoinen asia ovat efektit. Tulipallot, jääkiteet ja ilmassa lentävä lyijy ovat kaikki toteutettu esimerkillisellä tarkkuudella. Peli ei myöskään hidastele, oli ruudulla sitten käynnissä minkälainen kalapaliikki tahansa. Muuten peli on ensimmäisen Bioshockin hengessä toteutettua perustavaraa.
Äänimaailma on yhtä huolellisesti tehty kuin pelin merenalaiset maisematkin. Vinksahtanutta tunnelmaa korostaa rykelmä vanhahtavia jazz-kappaleita. Niitä ryyditetään perinteisellä orkesterilla, joka asiaankuuluvissa kohdissa pauhaa täysillä jousineen kaikkineen. Erityiskiitoksen ansaitsee kuitenkin ääninäyttely. Se luo viimeisen silauksen erinomaiselle tekniselle toteutukselle, joka ei petä millään osa-alueella.
Bioshock 2 on tunnelmaltaan erinomainen, mutta sen pelisuunnittelu ei valitettavasti yllä samalle tasolle. Lopputuloksena on kerrassaan mainio, mutta ei viiden tähden arvoinen peli. On suositeltavaa, että edellisen pelin tapahtumat ovat läpikotaisin tutut: muuten Bioshock 2 tarjoaa pelkkää päätöntä ammuskelua. Sellaisenaankin se tosin lunastaa paikkansa viimeaikaisten toimintapelien kärkikaartissa.
