Joskus sitä miettii, että minkälainen masokisti valitsee kaksi näin ihanaa harrastusta. KonsoliFINissä olen virallinen PS3-fanboy-arvostelija, Tampereen salibandykentillä virallinen kusipäänatsierotuomari. Kummassakin hommassa saa kuunnella valitusta mitätöntä kompensaatiota vastaan, mutta toisaalta saa tuomita ja arvostella.

Tuomarina on helpoin sanoa viimeinen sana (se on pahvinen ja punainen), samaten moderaattorina voi heittää eriävää mielipidettä liian äänekkäästi esittävät suihkuun. Ja näitä molempia yleisesti pidetään epäkypsänä käytöksenä. Suvaitsemattomat paskiaiset.

Hommissa on yllättävän paljon yhtymäkohtia. Lajin ymmärtämisestä on apua, samoin kyvystä esittää oma mielipiteensä ytimekkäästi ja ymmärrettävässä muodossa. Persoonallisuutta saa heittää peliin ja tilaa tulkinnoille on. Joukkueet pyrkivät innokkaasti voittamaan ja jokainen tilanne pyritään kääntämään aina oman puolen eduksi. Salibandykentillä jokaisesta tuomiosta on vähintään 50% kentälläolevista joukkueista eri mieltä, Konsolifinin keskustelupalstoilla lukema vaihtelee välillä 33 - 67%. Paksu nahka kannattaa siis kehittää nopeasti. Itselleni tämä ei ole ollut ongelma armeijan jälkeen, kun eversti Hollon kommentit joskus RUK-aikana oppilaskuntalehti Sohlon päätoimittajana toimiessani tulivat sivujen läpi. Kirjaimellisesti. (Voin laittaa kuvan, jos luulette, että käytän sanaa kirjaimellisesti sen valitettavan usein nähtävässä virheellisessä merkityksessä.)

Erojakin tietysti on. Erotuomarin toimintaa säätelevät (melko) pitkälti pelin säännöt, mutta toisaalta niissä on mukava runko, johon tukeutua. Harmaa paita merkitsee koskemattomuutta, jota pelaajat kuumimmissakin tilanteissa ymmärtävät kunnioittaa, foorumikeskusteluissa taas mode-titteliin on helppo tarttua ja kääntää se kantajaansa vastaan. ("Miten voi moderaattori sanoa noin?" Kuulostaako tutulta?)

Pelikentillä vastustajaa kätellään pelin jälkeen ja epäurheilijamaisesta käytöksestä joutuu vastaamaan välittömästi. Pelikeskusteluissa taas toisen mielipiteille ei anneta arvoa vaan kaikki on pystyttävä esittämään – jos ei oman leirin erinomaisuutena, niin vähintään – toisen heikkoutena.

Urheilussa sentään oma voitto edellyttää toisen häviötä, pelimaailmassa luulisi yhden edun olevan kaikkien etu. Jos pelimaailma menestyy, niin... no, pelimaailma menestyy. Tämä ei ole nollasummapeliä.

Miksi nämä harrastukset? Helpompaahan se olisi maila tai peliohjain kädessä vain pelata ja vittuilla muille. Ei tarvitsisi välittää säännöistä, kun se olisi muiden hommaa, eikä tarvitsisi yrittää ajatella asioita laaja-alaisesti, kun oma kapea näkökulma olisi kaikki mitä tarvitaan.

Miksi ihmeessä vaivaudun? Rakkaudesta lajiin. Rakkaudesta videopeleihin. Siksi, koska haluan pelata, kirjoittaa, oppia, jakaa omista kokemuksistani muille ja jättää omaa kädenjälkeä harrastuksiini.

Muutaman kerran pelin jälkeen on jopa hävinneen joukkueen kapteeni tullut sanomaan: hyvä peli. Muutaman kerran olen lukenut kommentin: hyvä arvostelu. Nuo ovat niitä hetkiä, jolloin tuntee tehneensä jotain oikein. Täytyy vain luottaa vanhaan markkinointitotuuteen, jonka mukaan huonosta tuotteesta valitetaan helpommin kuin hyvästä kehutaan. Jos näin on, niin taidan edelleen olla voiton puolella.

Ehkä olen kuitenkin pikkuisen masokisti. Onko näissä hommissa turvasanaa? Jos huudan "lantakiisseli", niin irrottakaa käsiraudat ja lakatkaa ruoskimasta. Ei välttämättä tässä järjestyksessä.