Klassikot katsauksessa: The Elder Scrolls 3: Morrowind (GOTY)

Otan tutun kotelon käteeni. Sen muovinen pinta on jo hieman himmentynyt ja sen paino kertoo, että sisällä on muutakin kuin levy ja yhden sivun ohjelätyskä. Avaan kotelon ja sisältä leijuu edelleen uuden pelin tuoksu. Paksu ohjekirja on hyvässä kunnossa ja samaten kartta. Katselen niitä hetken ja laitan levyn Xbox kolmekuuskymppiseeni. Hetken kuluttua tuttu musiikki hiipii kaiuttimista ja kylmät väreet kulkevat ihollani. Otan ohjaimen käteeni ja istahdan sohvalle. Seuraavat tunnit vietän Vvardenfellin fantastisella saarella.

Alun kankeus

Julkaisusta on kulunut 13 vuotta ja se näkyy. Piirtoetäisyys on lyhyt ja maaston muodot melkoisen kulmikkaita. Pää menee pyörälle jo hahmontekovaiheessa. Kykyjä ja vaihtoehtoja on hurja määrä. Maailmaa asuttavat hahmot liikkuvat jäykästi ja tököttävät yleensä samoissa paikoissa vuorokauden ympäri. Peli nykii ajoittain varsinkin suurimmissa kaupungeissa sekä alueelta toiselle siirryttäessä aivan kuten alkuperäisellä Xboxilla pelatessa. Ensimmäinen taistelu lyömäaseella se vasta tuskaa onkin, kun hahmo ei yksinkertaisesti osu mihinkään ja liikkuukin järkyttävän tahmeasti. Kuolema tulee jo aika lailla heti, kun olen poistunut ensimmäisestä kylästä. Otan uuden rauhallisemman aloituksen tutkimalla kylää sekä juttelemalla sen asukkaille. Jutustelu on työlästä, sillä puhuttua dialogia ei juuri ole. Keskustelut käydään tekstinä ja tehtävien oleelliset tiedot päivittyvät päiväkirjaan, joka onkin seikkailijan yksi tärkeimmistä työvälineistä. Välillä ohjeita ei jaksa lukea ja sitä suuntaa vain päättömästi kohti sumua.

Nostalgialaseilla tai ilman, antaisin pelille edelleen täydet pisteet vioistaan ja puutteistaan huolimatta. Morrowindin konkarina tiedän, että alun shokki helpottaa mitä pidemmälle pelaa. Uusilla pelaajilla sen sijaan voi olla vaikeuksia päästä kunnolla sisään. Seuraavaksi tarjoan pienen pintaraapaisun, jonka toivon innostavan uusia pelaajia vanhan klassikon pariin.

Hyvä peli palkitsee

Kun tuskaisesta alusta on selvitty, peli alkaa pikkuhiljaa vilautella parhaita puoliaan. Jo alkuminuuteilla ruudulla vilahtaa ilmoitus jonkin kyvyn kehittymisestä. Kyvyt kehittyvät sitä mukaa, kun niitä käyttää. Niinpä kannattaa juosta, taikoa, taistella tai varastella aina kun mahdollisuus on. Systeemi palkitsee tavalla, jota en muissa peleissä ole nähnyt. Enchanting – eli tavallisten tavaroiden muuttaminen taikaesineiksi – on yksi Morrowindin palkitsevimmista kyvyistä. Toki välillä sitä luulee itsestään liikoja ja tulee tehneeksi taikamiekan, joka on kyllä tehokas, mutta aina sillä lyödessään kuolee myös itse. Nimimerkillä kokemusta on.

Vapaus on vapautta

Morrowindin maailmassa pelaaja on oikeasti vapaa. Viholliset sekä aseet ja varusteet eivät skaalaudu hahmon tason mukaan, mikä tekee erityisesti varastamisesta todella houkuttelevaa puuhaa. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki varusteet ja aseet ovat saatavilla ykköstasolta asti. Parhaan miekan voi varastaa jo alkumetreillä, ja vaikka sen onnistuisi tekemään, niin pelaajasta ei tule automaattisesti ylivoimaista. Sama vapaus pätee maailmassa asustaviin hahmoihin, joista kenet vain voi pistää kylmäksi. Pääjuonen kannalta oleellisen henkilön kuoltua ruutuun tulee viesti, joka kertoo, että maailma on nyt tuhoon tuomittu: haluatko jatkaa?

Ensimmäisellä läpipeluukerrallani katselin erään kauppiaan asevalikoimaa ja iskin silmäni miekkaan, joka maksoi maltaita. Halusin sen miekan, mutta peli oli vielä kovin alkuvaiheessa enkä uskonut saavani niin suurta rahasummaa ikinä kasaan. Niinpä kehittelin juonen. Tappaisin kauppiaan ja tyhjentäisin koko putiikin. Kävelin kadun toiselle puolelle rihkamakauppiaan luokse harjoittelemaan. Otin tikarini esille ja tuikkasin sen kauppiaan kylkeen. Homma vaikutti jopa liian helpolta. Palasin itsevarmuutta uhkuen takaisin asekauppiaan luo ja nappasin hänen hyllystään järeämmän aseen. Kauppias tietysti suuttui siitä ja kävi päälle, mutta hänpä ei ollutkaan niin helppo tapettava kuin rihkamakauppias ja sai minut melkein hengiltä. Olin kuitenkin voitokas ja koko kauppa oli minun. Haluamaani miekkaa ei vaan näkynyt missään, mutta löysin arkun, joka oli suojattu voimakkaalla lukolla. Olin varma, että miekka oli siellä. Avainta arkkuun ei löytynyt koko talosta ja jouduin etsimään toisen keinon sen avaamiseksi. Meni pitkään ennen kuin sain lukon auki, mutta se oli hieno hetki kun sain miekan viimein käteeni.

Siellä olemisen tuntu ja yllätyksellisyys

Seikkailin erämaassa ja näin kaukaisuudessa Nooan arkin näköisen rakennuksen, jollaisia olin nähnyt aiemminkin. Siihen asti ne olivat pitäneet sisällään vihamielistä porukkaa, ja niin oletin nytkin. Astelin miekka tanassa sisään ja yllätyksekseni paikka olikin ystävällismielinen munkkiluostari. Pidin hetken tuota paikkaa tukikohtanani tyhjentäessäni lähialueen luolia sekä katakombeja.

Morrowindissa pelaaja on koko ajan altis odottamattomalle seikkailulle. Yksi syy tähän on se, että ruudulla tai pikkukartalla ei näy nuolia ja symboleita, jotka näyttäisivät mihin kuuluu mennä. Monesti vihjeitä paikoista tai asioista saa etsiä muiden hahmojen kanssa käydystä dialogista sekä päiväkirjamerkintöjen joukosta. Koko päiväkirjaa ei kuitenkaan tarvitse aina selata, vaan avainsanoille on olemassa myös pikahakemisto, joka helpottaa hommaa huomattavasti. Systeemi on hyvin balanssissa, minkä takia hauskuus ja palkitsevuus ovat läsnä koko ajan.

Varsinaista karttapohjaista pikamatkustusta Morrowindissa ei ole, mikä on pelkästään hyvä asia. Näin pelaaja pysyy koko ajan enemmän sisällä maailmassa. Pelkästään jalkapatikan varassa ei kuitenkaan tarvitse olla, sillä nopeampia matkustusmuotoja on tarjolla muutamia. Kaupunkien välillä seilaa laivareittejä ja osasta kaupungeista kulkee bussin virkaa toimittava Silt Strider -olio. Maagien kilta puolestaan tarjoaa teleporttausta. Toisenlainenkin teleporttausverkosto löytyy, mutta se jätettäköön uteliaiden etsittäväksi. Kaikkiin kaupunkeihin tai kyliin ei kulje mitään nopeuttavia kulkuvälineitä, joten niihin täytyy mennä perinteisesti jalan. Niin ja julkiset tietysti maksavat, mutta hinnat ovat varsin kohtuulliset. Alussa toki ensimmäisen bussilipun ostaminen on kovin vaikeaa ja on vain lähdettävä omin jaloin kohti tuntematonta.

Erilaisten kulkupelien lisäksi taikoja, loitsuja ja taikaesineitä voi käyttää matkustamiseen. Esimerkkinä eräs amuletti, jonka avulla pystyy taikomaan itsensä pois tukalasta tilanteesta ennalta määritettyyn paikkaan. Minulla tuo paikka oli erään syrjäkylän herrasmiehen luona. Miehelle pystyi maksamaan päästäni luvatut palkkiot pois varsin edullisesti. Tuota tulikin käytettyä usein, kun vartijat kaupungissa jos toisessa olivat hyvin vihamielisiä minua kohtaan. Taikoja voi käyttää myös varsinaisen liikkumisen nopeuttamiseen, vaikkapa tekemällä itselleen taikasaappaat. Keinoja on monia ja suosittelen etsimään ne itse. Peli kun on tehty aikana, jolloin ratkaisuja ei etsitty netistä, vaan pelaamalla oivaltaminen ja asioiden kokeileminen oli arvossaan.

Huhujen mukaan jossain päin saarta on puhuva rapu, joka on kova kauppamies ja maksaa hyvin jopa turhista tavaroista. Harmittavasti en vieläkään ole löytänyt kyseistä rapua, enkä suostu katsomaan Googlesta onko sitä edes olemassa.

Laajuus ja monipuolisuus

Vvardenfellin saari on maastoltaan monipuolinen ja tuntuu todella laajalta. Tutkittavia luolastoja ja muita paikkoja on paljon. Pelkästään Vivecin viemäriverkosto on valtava kokonaisuus, jonka tutkiminen käy jo projektista. Tärkeintä näissä on, että ne eivät tunnu kaikki samalta. Kaupungit erottuvat toisistaan, eikä kaivoksessa ole välttämättä muuta kuin hiiltä kuljettavia Kwama-workereita, mutta sieltä voi myös löytyä aarre. Samaten luolassa voi olla salakuljettajien liiga, mutta ei kuitenkaan mitään arvokasta vietävää. Koskaan ei voi tietää mitä vastaan tulee.

Kykyjä, asetyyppejä, taikuuteen liittyviä välineitä sekä varusteita on Morrowindissa enemmän ja monipuolisemmin kuin sen jälkeläisissä, mikä tukee paremmin erilaisia pelityylejä. Tuntuu, että Morrowindin jälkeen sarja on keskittynyt sisällön sijaan jopa hieman liikaa ulkonäköön ja ääninäyttelyyn.

Monipuolisuudesta ja laajuudesta kertoo myös se, että edelleen löydän pelin maailmasta uusia mielenkiintoisia paikkoja, joissa en ole käynyt, vaikka pelitunteja on varmasti takana jo lähemmäs 200.

Vuosikymmenen peli

Pienet mutta tärkeät jutut tekevät juuri Morrowindista minulle paremman ja syvällisemmän kokemuksen kuin Oblivion, Skyrim tai mikään muu tämänkaltainen peli. Kukaan ei pidä kädestä. Olen maailmassa yksin ja etsin oman tieni.

Jos kotona ei satu olemaan kumpaakaan vanhemman sukupolven Xboxia, niin pelin saa myös PC:lle. PC-version etuna on se, että siitä saa parilla modilla varsin nätin näköisen.