Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Pokémonit ovat lastenpelejä. Siksi ei haittaa, vaikka ne olisivat halvalla, huolimattomasti ja huonosti tehtyjä.
Nintendo on sympaattinen firma. Ihan erilainen kuin Activision. Tai EA. Siksi ei haittaa, vaikka se myisi yhtä peliä kahtena.
Pokémonit ovat söpöjä olentoja. Esimerkiksi Sobble. Jos haukut peliä, haukut Sobblea.
Haluatko haukkua Sobblea? Niinpä.
Viisi tähteä.

Yamperit jämpyttää, karavaani kulkee

Uusi taskuhirviöseikkailu alkaa! Toinen toistaan opettaa, Pokémon! Päähenkilöpoika tai -tyttö asuu piskuisessa kylässä, mutta nuoren sankarin tähtäin on suunnattu jo suurempiin ympyröihin. Nimittäin pokémon-mestaruuteen!

Matkalle lähdetään jälleen yhden uuden pokémon-kaverin kanssa. Pelaajaa kannustetaan kasvattamaan kokoelmaansa matkan varrella ja kehittämään olennoistaan itselleen voimakkaan taistelutiimin. Kenestä koulitaan Galarin kovin kouluttaja?

Seikkailu sijoittuu Galar-nimiselle alueelle, johon on otettu vaikutteita Britanniasta.

Tuttuun tapaan hallitsevaa pokémon-mestaria ei pääse haastamaan ennen kuin on kerännyt kahdeksan salimerkkiä. Salimerkin saa, kun päihittää taistelussa salijohtajan.

Ja voi pojat! Gamefreak on tällä kertaa todella panostanut salitaisteluihin. Ne käydään isoilla areenoilla mylvivän yleisön edessä huikean bilebiisin soidessa taustalla.

Mahtipontista fiilistä korostavat entisestään taistelumekaniikan uudet dynamax- ja gigantamax-ominaisuudet, joiden avulla kouluttajat voivat muuntaa yhden pokémoninsa valtavan kokoiseksi kolmen vuoron ajaksi. Ja kun tällainen jätti-pokémon päihitetään taistelussa, se RÄJÄHTÄÄ. Boom! Valtaisan mahtavaa.

Suureksi muutettu olento saa kolmen vuoron ajaksi lisää elämäpisteitä sekä joukon erikoisliikkeitä, jotka tekevät tavallista enemmän vahinkoa ja tuovat mukanaan ylimääräisen efektin, kuten säätilan muutoksen. Nämä systeemin varsinaiset pelilliset mekaniikat eivät ole järin jännittäviä, mutta kuten sanottua:

Boom!

Dynamax-kikkailun hyödyntäminen on verkkotaisteluiden ulkopuolella rajattu lähinnä sali- ja raid-otteluihin. Tuttu vuoropohjainen taistelujärjestelmä on pohjimmiltaan ennallaan. Kumpikin osapuoli voi käyttää korkeintaan kuutta pokémonia, joista jokainen voi hallita kerrallaan korkeintaan neljä taisteluliikettä. Voittaja on se, joka onnistuu tyrmäämään kaikki vastapuolen otukset.

Vaihtelua ja paikoin syvyyttä järjestelmään tuovat olentojen passiiviset kyvyt sekä taisteluiden aikana käytettävät tai pokémonin haltuun annettavat esineet. Niillä voi esimerkiksi parantaa hetkellisesti jotakin olennon ominaisuutta tai palauttaa menetettyjä elämäpisteitä.

Ja mikäpä siinä. Pokémonin simppeli taistelusysteemi pelistä toisteen vaihtuvine mausteineen on ihan kelpo järjestelmä lasten roolipeliin. Verkkaisten otteluiden sisäisen temmon nopeuttaminen voisi silti tehdä sarjalle hyvää.

Vaikeustaso on kohdeyleisölle sopiva. Sarjalla on kuitenkin tavallista enemmän myös kokeneempia faneja, joita olisi voinut muistaa vaihtoehtoisella vaikeustasolla.

Tiesitkö? Swordia ja Shieldiä myytiin ensimmäisten päivien aikana yhteensä yli 6 miljoonaa kappaletta

Taisteluiden ulkopuolella suurin uudistus on Wild Area -niminen pelialue. Se eroaa tavallisista maisemista avoimuudellaan ja laajalla pokémon-tarjonnallaan. Saatavilla olevat olennot vaihtelevat säätilan perusteella, minkä on tarkoitus houkutella pelaaja palaamaan alueelle pariinkin otteeseen.

Suurimmaksi koukuksi on tarkoitettu Pokémon Gosta vaikutteita saaneet raid-taistelut, joihin pääsee ottamaan osaa vain Wild Arealla. Raid-taisteluissa neljä kouluttajaa taistelee yhdessä tavallista voimakkaampaa jättiläispokémonia vastaan. Taistelun lopuksi jokaisella on mahdollisuus kaapata olento itselleen.

Wild Arealla voi nähdä toisten pelaajien hahmoja, mutta muiden kanssa ei voi kommunikoida millään tavalla. Menoa haittaa myös alati yskivä ruudunpäivitys.

Raid-ottelut itsessään eivät ole kovin haastavia, mutta ulkoiset tekijät voivat nostaa vaikeustason korkealle. Peliseuran löytäminen on erittäin hankalaa muun muassa tavattoman kömpelön ja epäkäytännöllisen käyttöliittymän vuoksi. Vaihtoehtoiset tekoälyn ohjastamat kouluttajat puolestaan tekevät jatkuvasti typeriä ratkaisuja.

Pelin verkko-ominaisuudet on kokonaisuutena toteutettu muutenkin surullisen surkeasti. Esimerkiksi kavereiden kanssa pelaaminen tai pokémonien vaihtaminen ei onnistu ilman nelinumeroisen koodin kanssa pelleilyä.

Eihän Nintendon konsolilla pyörivä peli olisi aito Nintendon konsolilla pyörivä peli ilman takapajuisesti toteutettua verkkopuolta!

Ja koska nelinumeroisia koodeja on vain 10 000 erilaista, törmäsivät kavereitaan etsineet pelaajat ainakin julkaisun aikoihin jatkuvasti sattumanvaraisiin kouluttajiin, jotka käyttivät sattumalta samaa numerokoodia.

Gamefreak on myös poistanut kokonaan aiemmista peleistä tutun GTS-ominaisuuden, jonka avulla pelaajat saattoivat kätevästi etsiä haluamiaan pokémon-vaihtokauppoja.

Mutta eihän Nintendon konsolilla pyörivä peli olisi aito Nintendon konsolilla pyörivä peli ilman takapajuisesti toteutettua verkkopuolta!

Päähenkilöllä on mukanaan teltta, jonka saa pystyttää lähes mihin tahansa. Sen edustalla voi leikkiä pokémonien kanssa tai keitellä kokemuspisteitä antavaa currya yksinkertaisen minipelin avulla.

Tiesitkö? Pokémonit eivät ole enää hardcore-pelejä niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, koska nykyään päähenkilön kilpakumppani valitsee aloitus-pokémonin, joka on tyypiltään heikko pelaajan aloitus-pokémonia vastaan

Pelin tarina pyörii tavallista enemmän vain salihaasteen ympärillä. Maailmassa tapahtuu silti välillä jotain muutakin mielenkiintoista, mutta silloin sivuhahmot kehottavat pelaajaa jättämään huolehtimisen sikseen ja keskittymään salimerkkien keräilyyn. Tylsää.

Lopulta Gamefreak kuljettaa tarinan lähes alusta loppuun vajaan tunnin sisällä ja pelaaja jää pohtimaan, oliko tapahtumissa yhtään mitään järkeä. Kokonaisuus häviää rumasti pääsarjan edellisille osille, ja lasten piirretyissäkin pahiksilla on monesti edes selkeä motiivi.

Päähahmon ulkonäköä voi muokata parturi-kampaamoiden ja vaatekauppojen antimilla.

Kaikkien aikojen ensimmäiset kotikonsolilla julkaistut pääsarjan Pokémon-pelit pettävät odotukset myös ulkoasunsa osalta aiemmin mainittuja dynamax-taisteluita lukuun ottamatta. Visuaalisesti ylletään parhaimmillaankin vain keskinkertaisuuteen, mikä on aivan liian vähän tämän kokoluokan brändiltä.

Herran tähren. Yksi pelin keskeisimmistä välinäytöksistä on toteutettu muutamalla stillkuvalla.

Osa Galarin kylistä taas on ensisilmäyksellä näpsäkän nättejä, mutta niiden pahaisen pieni koko pilaa tunnelman tehokkaasti. Tutkittavia nurkkia ei ole nimeksikään, ja harvat sisätilat toistavat toisiaan.

Ennen Swordin ja Shieldin julkaisua Gamefreak perusteli aiempaa rajatumpaa pokémonien määrää sillä, että kehittäjät käyttivät resursseja parempiin animaatioihin. Silti ehkäpä juuri animaatiot ovat visuaalisen puolen pahimmat ilonpilaajat.

Hahmot näyttävät liikkeessä parhaina hetkinään eläväisiltä, mutta keskimäärin meno on kankeaa. Pahimmillaan touhu on taisteluissa ja välivideoissa yhtä tökeröä kuin PlayStation 2 -ajan teoksissa lähes 20 vuotta sitten. Se on jo lähes huvittavan heikko suoritus.

Reilun vuoden takaisten Let's Go -pelien paras ominaisuus tekee paluun: villit pokémonit möngertävät luonnossa.

Vielä kauemmas historiassa joudutaan menemään äänimaailman osalta. Ympäristön ääniin ja tehosteisiin ei ole kiinnitetty juuri lainkaan huomiota, ja ääninäyttelyä ei ole sitäkään vähää. Pokémonit itse piipittelevät GameBoy-vinkaisuillaan. Paitsi Pikachu, Eevee ja gigantamax-Meowth, jotka jostain syystä rikkovat kaavaa ja laittavat pohtimaan, mikseivät kaikki oliot voisi äännellä samoin.

Kehittäjät ovat myös survoneet peliin laulukohtauksen. Ilman laulua. Vuonna 2019.

Onneksi edes musiikkiin voi vielä luottaa. Raidat ovat suurimmaksi osaksi toimivaa, ehtaa pokémonia, mutta esiin nousee myös pari raikkaampaa rimputusta.

Ääninäyttely toisi kohtauksiin kovasti kaivattua elämää.

Seikkailun läpäiseminen vie 15–20 tuntia, mikä on vähemmän kuin monissa muissa sarjan peleissä. Sivutehtävää ei juuri ole. Lopputekstien jälkeen pelattavaksi aukeaa lyhyt ja silmiinpistävän laiska pätkä lisätarinaa sekä mahdollisuus taistella haastavia tekoälyvastustajia vastaan perinteisessä taistelutornissa.

Sword ja Shield eivät useilla osa-alueillaan kestä minkäänlaista objektiivista tarkastelua. Pelaaminen on silti paikoin viihdyttävämpää kuin sen pitäisi olla. Pokémon on konseptina yhdistelmä jotakin siistiä, söpöä, hauskaa ja salaperäistä, joka koukuttaa monenlaisia uusia faneja ja saa vanhat nostalgisina muistelemaan menneitä.

Salispektaakkelien mitalla taivun antamaan tälle kaksikolle, jonka ei missään nimessä pitäisi olla kaksikko lainkaan, juuri ja juuri kolme tähteä.

Kirjaudu kommentoidaksesi