Vuoden 2022 joulukuussa julkaistu High on Life yksi niistä teoksista, joka kyllä herätti huomiota, mutta ei päässyt tai ehtinyt KonsoliFINin piinapenkkiin varsinaisen julkaisunsa aikana. Kyseessä on Squanch Gamesin, eli muun muassa Rick & Mortysta tutun Justin Roilandin luotsaaman studion räiskintädebyytti, jolta oli Joonatan Itkosen ennakon perusteella lupa odottaa muun muassa jatkuvaa vitsitykitystä sekä varsin tavanomaista, mutta toimivaa räiskintää.
Itse pelasin High on Lifea aikoinaan heti sen ilmestyessä Xboxin Game Passiin, mutta teos jäi pahasti kesken, sillä huumori kävi silloisissa fiiliksissä nopeasti hyvin raskaaksi – toisin sanoen peli ei vain kauheasti naurattanut, eikä superlevoton meno oikein maistunut muutenkaan. Näin jatko-osan saapumisen kynnyksellä oli kuitenkin hyvä antaa vielä uusi mahdollisuus, sillä nettipuheiden perusteella teosta julkaisussa (ja myös Pleikkariversion julkaisussa) riivanneet tekniset ongelmat pitäisivät olla tipotiessään.
No miten sitten kävi? Noh, aistit olivat kyllä koetuksella väri- ja vitsitykityksen vuoksi, mutta kyllä High on Lifessa on riittävästi hyviäkin hetkiä, niin pelillisesti kuin käsikirjoituksellisestikin.
Hei, avaruusoliot tulee! Nyt ne tulee! Ne oikeesti tulee!
High on Life alkaa, kun tuntematon teinijuniori pelailee huoneessaan vahvasti Chex Questin näköistä räiskintäpeliä, väkivaltaisella otteella höystettynä. Pelisessio keskeytyy, kun päähenkilön sisko ryskyttää ärsyttävästi oven takana. Poika ulostautuu lopulta huoneestaan vain todetakseen, että päihdeongelmainen siskosi Lizzie haluaa järjestää villit bileet, koska nämä nuoret sattuvat asumaan omakotitalossa uneliaassa lähiössä. Bileiden ajankohta on otollinen, sillä vanhemmat ovat poissa kaupungista, mutta poika itse haluaisi vain uppoutua "Lakiteknisesti Erottuvaan" ensimmäisen persoonan räiskintäänsä. Sangen samaistuttavaa.
Mutta kuten sanonta kuuluu: tämä on loppuelämäsi ensimmäinen päivä. Siltä se myös tuntuu, sillä yhtäkkiä tuntemattomat muukalaiset hyökkäävät lähiöön. Porukka osoittautuu G3-kartelliksi, jota johtaa limainen ja möykkymäinen etanamies Garmantuous. "Iso G" on vielä Star Warsista tuttua Jabba the Huttiakin rumempi ja ilkeämpi, sillä kartelli jalkautuu Maahan, koska he ovat saaneet tutkimustensa kautta selville ihmisten olevan alienien maailmassa erittäin voimakas päihde. G3:n suunnitelmana on orjuuttaa ihmiskunta, tunkea porukka purkkeihin ja myydä niitä galaktisissa kadunkulmissa.
Hyökkäyksen aikana neuvokas päähenkilömme sattuu kohtaamaan sattumalta Kennyn (äänenään itse Roiland), Gatlus-planeetalta peräisin olevan tuntevan aseen. Gatlialaiset ovat ylpeyttä uhkuva elävien aseiden rotu, joka sattuu olemaan myös samaisen kartellin orjuuttama sekä bioinsinöörien luomalle brutaalille rutolle alistettu. Kenny osoittautuu ystävälliseksi pyssyksi, jolla on kaunaa kartellia kohtaan sekä suunnitelma, jonka avulla voisi kostaa pahoille nesteaivoille. Pelaaja pääsee pakenemaan Maan hävitystä pikkupapattimen suosiollisella avustuksella siirtämällä koko kotitalon (siskon kera) Blim Cityyn, jonkinlaiseen muukalaismetropoliin.
Kaupungissa on kaikkea: kiiltäviä torneja ja hulppeaa teknologiaa, mutta myös panttilainaamoja, rikollisjengejä, likaisia slummeja sekä suulaita nuorisorikollisia. Se on kuin Robocopin Detroit, mutta alieneilla, sekä värikkäämpi ja pälisevämpi. Kennyn suunnitelmana on tehdä pelaajasta lisensoitu palkkionmetsästäjä, joka lopulta tuhoaisi G3-kartellin pahat suunnitelmat murhaamalla järjestelmällisesti kaikki sen johtohahmot alaisineen. Seikkailu itsessään koostuukin useasta palkkamurhakeikasta, ja jokaisen näistä päätteeksi pelaajan asevalikoima karttuu aina vain vahvemmaksi. Siinä sivussa kannattaa pysähtyä kuuntelemaan, mitä tavallisilla tallaajilla on sanottavanaan, sillä muutoin missaa monia hauskoja sivutehtäviä oivaltavine havaintoineen.
Janoan verta! Verta tänne ja heti! Hetinyt! NYT!
Kuten vihjailin aiemmin, tarjoaa High on Life aisteille monessakin mielessä levotonta tykittelyä. Grafiikka on värikästä ja pääosin ihan miellyttävän näköistä, mutta animaation taso sekä yksityiskohtien määrä on hyvin vaihtelevaa. Parasta antia edustavat pelaajan näkökenttää aina lähellä olevat puhuvat aseet, kuten Kenny-pyssy ja Knifey-puukko, sillä heidät on animoitu hyvin ilmeikkäästi ja taitavasti. Vastaavasti monissa vihollisissa sekä joissain taustoissa ei ole havaittavissa samanlaista huolenpitoa, muttei teos ruma ole missään nimessä. Tai no on, mutta se ei johdu grafiikasta vaan ruudun tapahtumista.
Ääninäyttely on sinällään hyvällä tasolla, mutta valitettavasti käsikirjoituksen taso on niin vaihtelevaa, ettei sitä pysty aina pelastamaan edes ansiokas kaarti aina J.B. Smoovesta ja Nolan Northista Jack Blackiin. Tyypit hoitavat leiviskänsä kumminkin hyvin pelimerkit huomioon ottaen, mutta on sääli, kuinka vähän ruutuaikaa joillain on, esimerkkinä vaikkapa Jennifer Halen näyttelemät Torg-siskokset. Musiikki puolestaan ei jättänyt juurikaan muistijälkiä, vaan jäi useimmiten messevän ja levottoman toiminnan alle.
Entäpä sitten se paljon puhuttu huumori? Noh, parhaimmillaan läpän taso on silloin, kun se yrittää vääntää pelimäisyyksistä sekä muuten vaan absurdeista tilanteista komiikkaa. Huonoimmillaan taas silloin kun se esittää samaa kuin Rick & Mortyn alkutaipaleella, eli tarpeetonta ja eksessiivistä manaamista pelkän manaamisen vuoksi. Edellä mainitusta sarjasta tuttua, paikoin todella ärsyttävää toistelua on myös luvassa. Tekijät eivät selkeästi saaneet memoa siitä, että jotkut vitsit eivät vain muutu hauskaksi, vaikka niitä miten jankkaisi! Toisto ei koske vain läpändeerusta, sillä joitain taistelukohtauksia pitkitetään myös aivan liikaa.
Taistelusta puheen ollen, pelattavuudeltaan paukuttelu on otsikkoa lainatakseni tavanomaista, mutta varsin toimivaa. Alussa ammuskelu on jotenkin vähän nihkeää pelkän Kenny-pyssyn voimin, mutta onneksi pidot paranevat sitä mukaa, mitä enemmän aseita tarttuu reissun edetessä mukaan. Pelissä on myös varsin selkeä sykli, joka koostuu tulitaisteluista, lätinästä, tutkimisesta ja lisälätinästä. Kaavaa sekoitetaan joka kentän päätteeksi nähtävällä pomotaistelulla, joiden vaikeustaso nousee pahimmillaan melkoisen korkeaksi. Välillä on jopa haastavaa saada sekoilusta selvää, kun joka puolelle pitäisi ehtiä samalla, kun flengailee ympäri huonetta kuin Hämähäkkimies konsanaan.
Pituudeltaan High on Life on puolestaan varsin passeli, eli noin kahdeksasta kymmeneen tuntia (kaiken kerääjille luonnollisesti enemmän). Eikä näin hektistä menoa kyllä paljoa pitempään jaksaisikaan, joten sikäli tekijöillä on ollut hyvää pelisilmää!
Oliko tämä nyt hyvä vai ei? Oli hyvä. Vai oliko? Vai ei? Häh? Moi!
Kritiikistä huolimatta High on Life on parhaimpina hetkinään aidosti hauska paukuttelu, joka viihdyttää sinällään hyvin koko kymmentuntisen kestonsa ajan. Ärsyttävyyksiä on kuitenkin siinä määrin, ettei teos nouse ihan kirkkaimpien klassikoiden joukkoon. Näin jälkiviisaana reilut kolme vuotta pelin alkuperäisen julkaisun jälkeen voisi kuitenkin todeta, että High on Life petaa siinä mielessä hyvät lähtökohdat jatko-osalle, että sen petrauskohteet ovat selkeät ja ehdottomasti parannettavissa.
On myös erittäin mielenkiintoista nähdä, miten Roilandin totaalinen mukanaolottomuus vaikuttaa seuraavan pelin menoon ja hurttiin huumoriin. Jatko-osassa on luvassa riehumisen ohella ainakin skeittaamista, joka varmaankin sujuvoittaa isommissa kentissä kulkemista kivasti. Ja kun miettii, mitä ensiosassa joutuu kokemaan, taitaa maailmankaikkeuden saastan määrä olla aina enemmän tai vähemmän vakio.
