Pidätkö Rick & Morty -sarjasta? Entä pidätkö enemmän sarjan alkupäästä, jossa absurdilla huumorilla oli harvoin merkitystä? Oletko aina halunnut, että räiskintäpelissä aseet huutavat sinulle jatkuvalla syötöllä? Mikäli vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin on kyllä, High On Life saattaa olla juuri sinua varten. Kaikkien muiden tulisi suhtautua peliin vähintäänkin varauksella. Loppuvuodesta ilmestyvää räävittömyyttä päästiin testaamaan Gamescom 2022 -messuilla.

High On Life on Microsoftin yksinoikeudella julkaistava noin kymmentuntinen Metroid-pastissi, joka on samalla Justin Roilandin Squanch Gamesin ensimmäinen askel isomman budjetin peleihin. Se on jossain Rick & Mortyn ja täysin uuden maailman välimaastossa, mutta samalla vahva osoitus siitä, että Roiland saattaa hyvinkin olla yhden idean mies. Paluu tulevaisuuteen -parodiana alkanut TV-sarja misantrooppisesta alkoholista ja tämän neuroottisesta siskonpojasta on nykyään parempi kuin sen alkuvuodet antaisivat odottaa. Se on viimein löytänyt tasapainon merkittävän tarinankerronnan ja absurdin perseilyn kanssa. Mutta sitäkin huomattavampaa on tekijöiden irtisanoutuminen sarjan toksisesta fanikunnasta, joka oli saattanut koko homman naurunalaiseksi lapsellisella käytöksellään. Kun Roiland ilmoitti työstävänsä pitkästä aikaa jotain uutta, olin vähintäänkin iloisesti optimistinen.

Ensimmäisen tunnin perusteella tämä optimismini on vielä tallella, mutta huomattavasti tiukemmassa karsinassa kuin ennen. High On Life ei sinänsä ole huono pelikokemus, mutta se on ikävän suuri askel taaksepäin siihen Rick & Morty -menoon, jota minulla ei todellakaan ollut ikävä.

Ensimmäistä kertaa Roilandin materiaalissa on myös havaittavissa elementtejä MacFarlane-syndroomasta. Kyseessä on sairaus, joka estää vitsien kehittymisen aivoissa. Alitajunta edelleen tuottaa materiaalia, mutta vitsejä tuottava kemikaalinen reaktio, eli sekoitus nokkeluutta, oivaltamista ja huumoria loistaa poissaolollaan. Sen nimitys tulee Family Guy -sarjasta, joka on edelleen suurin pop-kulttuurin keskittymä, missä tautia esiintyy. Teoriassa vitsejä on paljon, mutta ne ovat niin epähauskoja, että hahmot selittävät saman vitsin yhä uudestaan useamman minuutin ajan siinä toivossa, että siitä yllättäen tulisi hauska.

Tilanne on siitä erikoinen, että joskus MacFarlane-syndrooma yllättää jopa kesken onnistuneen kohtauksen. Yhdessä alkupään tehtävässä pelaajan on patikoitava pienehkön slummin halki herättämättä pahemmin kaaosta. Matkalla mukaan takertuu rasittava penska, joka rääkymällä rääkyy pelaajalta huomiota. Lopulta rääväsuinen vaahtosammutin alkaa vaatia, että pelaaja ampuu hänet. Eihän näet peleissä voi ampua penskoja. Tässä vaiheessa kenen tahansa liipasinsormi kutisee kuin viimeistä päivää, mutta lopulta jopa oma ase alkaa moralisoimaan päätöstäsi.

"Oletko ihan kahjo, en minä ala lasta ampumaan!" Aseesi huutaa ja mulkaisee sinua ikävästi.

Mikäli tässä kohtaa jatkaa matkaa, mukula kiljuu perään vielä loukkauksia epäonnistumisestasi rikkoa pelialan kultaista sääntöä. Kulman takana vastaan tulee kuitenkin ipanan äiti, joka toteaa asian olevan ihan OK. "Ammu pois vaan, rasittava penska."

Tilanne on niin absurdi, että se naurattaa pakostakin. Äitimuori esittää asian loogisesti. Mitä sitä kasvattaa tuollaista raggaria, joka noin innokkaasti vaatii saada köniinsä? Hetki on yhtä aikaa kylmä, odottamaton ja käsittämättömän hauska.

Mutta mikäli pelaaja on aiemmin jatkanut lipasimen vetämistä aseensa torumisista huolimatta, tilanne avautuu täysin eri tavalla. Koltainen saa laserista kalloon, jolloin aseen pölinästä ei saa hetkeäkään taukoa.

"Voi ei, me ammuimme hänet! Eihän näin saa peleissä tehdä. Miten nyt näin kävi? Tämä on todella erikoista pelille. Nyt varmaan saamme kovan ikärajan. Voi vitsi, en olisi uskonut hänen kuolevan. Katso nyt, kuollut on. Ihan älytöntä, huh veikkoset sentään. Tiesitkö, että näin voi käydä? Ai että, kuolema sitten vei. Laserit tappavat, mikä ylläri."

Ja niin edelleen.

Tilanne ei ole ainutlaatuinen edes näin lyhyessä esittelyssä. Vaikka pelin maailma on pohjimmiltaan kiehtova, en voinut olla miettimättä hetki toisensa jälkeen miten sen huumori jaksaa kantaa kymmenen tunnin edestä. Kenttäsuunnittelu on toimivaa, ampuminen on enimmäkseen hauskaa, mutta mikäli itse sisältö kompuroi, niin sitä ei pelasta mikään.

High On Life viivästyi äskettäin loppuvuoteen, eivätkä pelin kehittäjät suostuneet kommentoimaan vielä sen tarkemmin pelin teknistä puolta. Nykyisessä muodossa siinä oli havaittavissa vielä useita hidastuksia ja teknisiä kömmähdyksiä, mikä yllätti, sillä kyseessä ei ole visuaalisesti vaativan näköinen kokonaisuus.

Vaikka odotukseni ovat hitusen matalammat, eikä optimismini kirmaa pellolla yhtä vapaana kuin ennen, toivon silti High On Lifen yllättävän positiivisesti. Se on kuitenkin villiä ja estotonta sci-fiä, eikä sellaista ole koskaan tarpeeksi.

Kirjaudu kommentoidaksesi

Juttusarja: GC 2022

<< Edellinen: Reissukronikat: Päivä 2/3 – Messevää metallia, taivaallista ruokaa ja vähän videopelejäkin
>> Seuraava: Vengeful Guardian: Moonrider yhdistää nostalgian nykypäivään nerokkaasti
 
Pelit: 
Studiot: 
Julkaisijat: 
Henkilö: