Siitä onkin aikaa, kun allekirjoittanut on säätänyt viimeksi Pokémonien parissa. Oma historiani sarjan parissa alkaa käytännössä ysäriltä alkuperäisten Game Boy -seikkailujen, tv-sarjan sekä Nintendo 64:n Pokémon Stadiumin parista ja päättyy toiseen Pokémon-elokuvaan. Noin muuten olen parin vuoden Pokémon GO -villitystä lukuun ottamatta seuraillut mielenkiinnolla sivussa, miten taskuhirviöt ovat kasvaneet pikku hiljaa maailmanlaajuiseksi jätti-ilmiöksi. Aina silloin tällöin on tullut annettua mahdollisuus uudelle osalle, kuten nyt viimeisimpänä vaikkapa muutaman vuoden takaiselle Legends-sarjan ensiosalle Arceukselle. En tykännyt, pahoittelen. Ja itse asiassa Pokémon Red on edelleen viimeisin läpäisemäni "Poksu".
En siis ole mikään armoitettu oman elämäni Ash Ketsuppi. Pokémon Company ja Game Freak "tiputtivat" kuitenkin alkuvuodesta yllättäen Nintendon eShopiin Game Boy Advancella alun perin vuonna 2004 nähdyt Pokémon LeafGreen- ja FireRed-teokset, joten riemu oli fanien keskuudessa suuri. Sinälläänhän tämä on kieltämättä kiva kulttuuriteko, ja koska kyseiset seikkailut ovat uusioversioita ensimmäisistä nimikkeistä, ajattelin, että mikseipä sitä lähtisi pitkästä aikaa matkalle taskuhirviöiden maailmaan. Selvennyksenä vielä todettakoon, että allekirjoittaneen osio koskee siis nimenomaan LeafGreeniä.
Kaikella on hintansa
Ennen kuin mennään itse peliin, niin puhutaanpa hetki teoksen julkaisumallista. LeafGreen- ja FireRed-versiot julkaistaan digitaalisesti 20 euron hintalapulla kumpainenkin erikseen. Sinälläänhän tässä ei ole mitään vikaa – on päinvastoin hienoa, että nimikkeet vapautuvat viimein suuremmalle kansalle Game Boy Advance -vankilastaan, ja ovathan alkuperäiset myös huomattavasti tyyriimpiä huuto- ja pelikaupoissa. Tarkkaavaisimmat kenties vaistoavat tässä kuitenkin "mutan" tulevan.
Se "mutta" on nimittäin se, että Pokémon Companya (samoin kuin Nintendoa) koskevat hieman eri säännöt. Brändi on sen verran vahva, että fanit kyllä ostavat tuotetta, vaikka sen eteen olisi tehty aivan minimityö. Sama kävi aikoinaan esimerkiksi Pokémon Scarletissa ja Violetissa, tai vaikka nyt näiden uusiojulkaisujen kohdalla. Mukana ei ole minkään sortin oheismateriaalia, kuten dokumentteja, eikä edes pelillisiä helpotuksia, kuten takaisin- ja eteenpäinkelausta. Kelaaminen varsinkin on niin perusjuttu tällaisissa peleissä, että jos kuka tahansa muu tekisi samoin, syytettäisiin teoksen julkaisijaa armottomasta laiskuudesta ja asiakkaiden vähättelystä. Linkkipeli sentään onnistuu ilman vuoden 2004 kaapeleita!
Toisin sanoen kehittäjät ovat tehneet ROM-tiedostoon kumminkin jotain muutoksia, jotta homma toimii langattomasti. Miksi se sitten on niin vaikeaa tuoda näihin Pokémoneihin samat ominaisuudet kuin Nintendo Switch Onlinen GBA-peleissä? Huvittavaa kyllä, tämä ei näy edes arvosanoissa, sillä kirjoitushetkellä nimikkeen huonoin arvosana on OpenCriticissä 7/10, jotakuinkin saatteella: "No extras whatsoever, but still the easiest way to play in 2026." Onhan peli itsessään toki edelleen hyvä, erityisesti parhaina hetkinään, mutta kyllä ajan hammas on tätä sen verran järsinyt, että parannukset olisivat olleet paikallaan.
Sinälläänhän äskeinen "ränttäys" on aivan turhaa urputusta, koska markkinoinnissa ei puhuta sanallakaan remasterista, vaan odotukset ja olettamukset perustuvat sekä omiin odotuksiin että yleisiin standardeihin. Pointti tässä olikin ehkä se, että 20 euroa maksavien ROM-tiedostojen ei missään nimessä pitäisi olla ominaisuuksiltaan paskempia kuin NSO-palvelun retropelit. Kyllä, toimiihan tämä homma näinkin, mutta Pokémon Companyn ja Game Freakin resursseilla pitäisi pystyä kyllä paljon parempaankin. Miksi toisaalta nähdä vaivaa, kun fanit ostavat tämän joka tapauksessa? Kas siinäpä kysymys.
Pokèmon-mestaaja, eikun siis -mestari
Mutta se siitä. Keskitytään itse seikkailuun, joka eittämättä parantaa ja kehittää Pokémon Blueta monin eri tavoin, ihan värien mukaan tuomisesta sekä bugien liiskauksesta lähtien. Jotkut fanit myös tykkäävät käyttää hyväksi näitä rikkonaisuuksia, joten tämä mainittakoon heti kättelyssä.
Redin, eli Ash Ketchumin, ohella pelaajat voivat valita myös Leaf-naisoletetun hahmokseen Bluesta poiketen, joskin seikkailun kulku ei kuitenkaan ratkaisevasti muutu. LeafGreen ottaa kiitettävästi huomioon myös sarjan taskuhirviöihin liittyvän evoluution, ja muutamia niistä voikin kehittää kakkosgeneraation muotoon. Esimerkkinä käyköön vaikkapa Onixin kehittäminen Steelixiin, ja yhteensä näitä on siis kuusi. Kasvanut tietotaito otetaan kiitettävästi huomioon myös "Poksujen" Pokedéx-esittelyissä.
Lisäkontsaakin on mukana. Yksi näistä on Professori Oakin ja hänen kuuden avustajan antama tehtäväkokonaisuus, jossa he tarjoavat palkinnoksi hyödyllisiä esineitä ja työkaluja reissun päällä tehtävien virstanpylväiden saavuttamisesta. Kun Pokédexiin kertyy enenevässä määrin Pokémoneja, kannattaa avustajia pysähtyä tapaamaan suurempien väylien ja kaupunkien välisillä porteilla. Tämän ohella grindaamista helpottaa VS Seeker, jonka turvin pystyy haastamaan uudelleen jo voitettuja kouluttajia aina tietyin väliajoin. Viimeisimpänä merkittävänä uudistuksena on kokonaan uusi alue Sevii-saaret, jonne päästäkseen täytyykin nähdä jo vähän enemmän vaivaa. Siellä joka tapauksessa odottaa seitsemän erillistä saariplänttiä, joissa voi pyydystää muun muassa Johto-alueen poksuja.
Mielestäni LeafGreen Version siis tarjoaa riittävästi uutta Pokémon Bluen tai Redin pelanneille, mikäli Game Boy Advance ei koskaan kuulunut omistukseesi. Jos taas puhutaan ihan puhtaasti pelikokemuksesta, on pakko myöntää, että ensivaikutelma olisi voinut olla parempikin. En nimittäin muistanut, että ensimmäisissä Pokémoneissa oli näin jankkaava, kädestä pitävä ja hidastempoinen alku. Tässä kohtaa oltaisiin kipeästi kyllä kaivattu muun muassa Final Fantasyista ja Dragon Questeista tuttua nopeutusta – alussa kun saa alvariinsa ravata kaupungissa parantamassa poksujaan.
Mutta: sille on syynsä, miksi Pokémoneista pidetään niin paljon. Pikku hiljaa homma vauhdittuu, lompsa ja taskut täyttyvät ja poksut saavat lisää kestävyyttä, jolloin ravaaminenkin hieman vähenee ja taistelemisesta sekä pyydystelemisestä tulee entistä hauskempaa. Pelinä LeafGreen Version onkin eittämättä edelleen kiva ja kestänyt hyvin aikaa, koska se on mekaniikoiltaan niin huolellisesti suunniteltu jo alun perin. Parhaimmillaan se viekin minut takaisin huolettomampaan aikaan, sellaiseen hetkeen kun istuskelin räkänokkana pihakiikussa Game Boyllani pelaten. Uusiojulkaisuna "Lehdenvihreä" on ikivihreydestään huolimatta kuitenkin auttamattoman kyyninen – tekee juuri sen minkä lupaa eikä yhtään enempää, liian isolla hintalapulla höystettynä.
Tuhannen tulimmaista – testissä FireRed Version (Teksti: Joonatan Itkonen)
Nostalgialle voi todellakin laittaa hinnan, nimittäin tasan 20 euroa. En näet usko kenenkään muun saavan rahoilleen täyttä vastinetta kuin he, jotka kaipaavat sitä lapsuusiän auvoa.
Pokémon FireRed Version ei näet ole huono peli. Se on itse asiassa vanhentunut yllättävän hyvin ikäisekseen. Mutta se on silti yli 20 vuotta vanha laitos, joka julkaistiin ihan erilaiseen maailmaan kuin se, missä nyt elämme. Omat muistikuvat pitkistä reissuista mökille tai Interrailin hiljaisina hetkinä Game Boy Advancen parissa syöksyivät takaisin mieleen, kun käynnistin oman kappaleeni taskuhirviöiden klassikosta. Lyhyen hetken ajan muistin elävästi, miltä nuo vuodet tuntuivat. Ehkä se itsessään on parin kympin arvoista.
Samalla on tietenkin kiva nähdä, että Nintendo ja Game Freak ovat päättäneet varjella historiaa, vaikkakin näin heppoisasti. Olisi hyvin helppoa jättää nämä nimikkeet historian armoille, mikä olisi tietenkin surullista pelitaiteen kannalta. Nyt ne sentään pysyvät tallessa edes jossain määrin.
Mutta auta armias, miten heikko esitys tämäkin on. Kuten Niko sen jo sanoi, nämä eivät ole remastereita, eikä sellaista toki luvattu, joten ehkä vinkuminen on yhtä tyhjän kanssa. Silti ei voi kuin ihmetellä, miksei tälle miljardien arvoiselle IP:lle ole annettu enemmän rakkautta? Pienikin lisä, oli kyseessä sitten digitaalinen taidekirja tai vaikka pieni kurkistus pelin historiaan, olisi ollut faneille ja keräilijöille kuin mannaa taivaasta. Fyysinen laitos vanhoissa väreissä olisi myynyt kuin häkä, ja siitä olisi helposti saanut yhtä ison keräilykohteen kuin vanhoista Advancen korteista.
Nyt kaksi hyvää ja ajoittain suorastaan taivaallista peliä on tiputettu digitaaliseen suohon suht kalliilla hinnalla ja vailla edes niitä pieniä lisiä, jotka tekevät Nintendon omasta virtuaalikatalogista niin viehättävän. Asiaan vihkiytyneiltä ei kestä kauaa huomata, että emulaattorit tarjoavat kattavamman version kuin tämä virallinen. Onneksi sentään omaa digitaalista kappaletta voi pelata kummalla konsolilla tahansa.
Itse peli on yhä täyttä rautaa jahka sen ensimmäisistä tunneista pääsee ylitse. Alkupään harjoittelut ja opastukset junnaavat paikallaan sarjalle tuttuun tapaan, eikä niitä pysty ohittamaan millään tavalla. Vasta muutaman kaupungin jälkeen seikkailu aukeaa tavalla, joka koukuttaa urakalla. Hirviöiden paapominen on yhä hullaannuttavan addiktiivista puuhaa. Emme ole päässeet pitkälle nuoruudesta ainakaan sillä saralla.
Mikäli Nintendo haluaisi kuitenkin yllättää positiivisesti, he pistäisivät tämän sarjan retropakettiin ja kunnolla. Vaikka omistan jo alkuperäiset pelit Game Boylle, Advancelle ja 3DS-konsoleille, ostaisin ne silti yhä uudestaan fyysisinä kappaleina myös Switchille. Digitaalisina versiona ne eivät yksinkertaisesti tunnu oikealta sijoitukselta, vaan pikemminkin henkiseltä nikotiinilaastarilta, jolla toppuutellaan vanhuuden mukana ilmeneviä kaipauksia menneseeen.
