Ranskalainen Don't Nod on tullut vuosien varrella tunnetuksi ennen kaikkea laadukkaista käsikirjoituksistaan sekä monivalintapainotteisista seikkailuistaan. Säästöjen kurittaessa pelialaa tämä kyseinen porukka on pystynyt edelleen tekemään ihailtavan monipuolisesti omaa juttuaan, joista osoituksena ovat alkuperäisen Life is Strangen ohella esimerkiksi toimintaroolipeli Banishers: Ghosts of New Eden sekä kiipeilyn saloihin porautuva Jusant. Vastikään markkinoille saapuneen Aphelionin turvin Don't Nod kokeilee puolestaan siipiään ensi kertaa scifin parissa, pelillisten aspektien ottaessa askeleen kohti statistisempaa otetta.
Lisää Don't Nodista:
- I will be a vampyr too... – arvostelussa Vampyr (PS4)
- Life is Strange ratsasti menestykseen surulla ja ahdistuksella, mutta toisella kaudella ahdistavat enää kehittäjien kummalliset ratkaisut – arvostelussa Life is Strange 2 (PS4)
- Dontnod teki sen taas – tutun ja toimivan tarinapelin – arvostelussa Tell Me Why (PC)
- Dontnodin ensimmäinen hutikuti – tai ainakin käsiosuma – arvostelussa Twin Mirror (PC)
- Kiipeilyyn keskittyvä yksinpeli tarjoaa sopivassa suhteessa haastetta ja mystiikkaa – arvostelussa Jusant (Xbox Series)
- Hyvä tarina parempaa peliä etsimässä – arvostelussa Banishers: Ghosts of New Eden (Xbox Series)
- Viimeinen kesä '95 à la Don't Nod – arvostelussa Lost Records: Bloom & Rage (PC)
Euroopan avaruusjärjestön (ESA) kanssa yhteistyössä kehitetty Aphelion nimittäin hylkää sekä monivalinnat että toimintamaisemman otteen ja keskittyy melko puhtaasti tarinavetoiseen fiilistelyyn. Toki välillä päähenkilömme etsiskelevät tuntemattomia entiteettejä, kiipeilevät vuorenseinämiä pitkin ja jopa hiiviskelevät alienmaisilta olennoilta piilossa. Yllättäen Don’t Nod onkin nimennyt Alien: Isolationin yhdeksi keskeisimmistä inspiraationlähteistä, ja tämä on helppo uskoa – möröiltä piileskely kun on kiipeilyn ohella erittäin olennaisessa roolissa.
Mukana kehityksessä = ESA
Aphelion sijoittuu vuoteen 2060. Maasta on tullut ilmastonmuutoksen myötä asuinkelvoton, joten maailmamme kaipaa pelastusta. Tieteilijöiden mukaan ihmiskunnan toivo saattaa löytyä mystiseltä Persephone-planeetalta, joka on löydetty aurinkokunnan laitamilta (ja jonka rakenne perustuu oikeiden tähtitieteilijöiden tekemiin havaintoihin liittyen hypoteettiseen "ysiplaneettaan"). Astronautit Ariane Montclair ja Thomas Cross lähtevät tutkimusretkelle kartoittamaan planeettaa, mutta matka päättyy lopulta pakkolaskuun. Kaksikko joutuu erilleen toisistaan, joten heidän tehtävänään on löytää toisensa samalla, kun Persephonen karmivat salaisuudet paljastuvat pikkuhiljaa.
Projektin vastaava tuottaja Dimitri Weideli avasi The Guardianin haastattelussa Don't Nodin sekä ESAn välistä yhteistyötä muun muassa seuraavasti: ”ESA:n tiimi antoi meille mahdollisuuden keskustella avaruusasiantuntijoiden ja tutkijoiden kanssa, joiden kanssa pystyimme pohtimaan sekä haastamaan ajatuksiamme pelin tarinasta”, Weideli sanoo ja jatkoi: ”Esimerkiksi tarinatiimimme pystyi keskustelemaan heidän kanssaan avaruus- tai avaruusolentomission tieteellisistä näkökohdista, tarkistamaan avaruuslentoon liittyvää sanastoa sekä sitä, miten astronautit puhuvat toisilleen tämäntyyppisen tehtävän aikana. He tarjosivat myös arviointi- ja neuvonta-apua itse teknologiaan liittyen.”
Kuulostaa siis siltä, että ranskalaisstudio on suhtautunut aihepiiriin ihailtavalla pieteetillä, mutta näkyykö omistautuminen käytännössä? Kuten todettua, Aphelionissa ei ole valintoja, vaan kyseessä on tiivistunnelmainen toimintaseikkailu, joka vaatii pelaajalta enimmäkseen kiipeilyä, tasapainottelua, tasohyppelyä ja hiiviskelyä. Välillä ratkotaan myös suhteellisen simppeleitä visuaalisia pulmia, jotka pysyvät monimutkaisuutensa osalta melko samanlaisena läpi reissun. Aphelionin rytmitys on varmasti tehty tarkoituksella rauhalliseksi, jotta ohjaimen pitäjälle jää kunnolla tilaa aistia tunnelmaa sekä katsella kerrassaan upeita maisemia. Seikkailun edetessä avataan myös kiitettävästi menneitä tapahtumia maailmasta löytyvien vihjeiden turvin.
Pelillisiltä aspekteiltaan teos jää kuitenkin auttamatta vähän laihaksi. Pulmat jäävät aika pintapuoliseksi, minkä lisäksi kiipeilyä värittävä napinpainalluksen oikea ajoittaminen onnistuu enemmän ärsyttämään kuin viihdyttämään. Hiiviskely on sentään jännittävää, mutta entiteetin pakoilu on poikkeuksetta kenties vähän turhan helppoa, paitsi parissa viimeisessä chapterissa. Siispä Don't Nodin uutukainen elää ja kaatuu pitkälti audiovisuaalisen toteutuksensa sekä käsikirjoituksensa suosiollisella avustuksella. Näiden suhteen tuotantoarvot ovat onneksi todellakin kohdallaan.
Haloo? Huhuu?
Sen, minkä Aphelion häviää yksipuolisuudessa ja putkijuoksuisuudessa, ottaa teos kirkkaasti takaisin audiovisuaalisessa toteutuksessa sekä ennen kaikkea uskottavuudessa. Don't Nod on laittanut viimeksi mainitun ohella isosti paukkuja visuaaliseen antiin, kokemuksen elokuvamaisuuteen sekä käsikirjoitukseen – sen lisäksi äänisuunnittelu on varsinkin kuulokkeilla pelattaessa mielettömän rikas ja yksityiskohtainen. Esimerkkinä nyt käyköön vaikka jalkojen alla rasahteleva jää, joka hytisyttää kehoa selkäpiitä myöten. Kokonaisuuden kruunaa Césarin, eli Ranskan arvostetuimman elokuva-alan palkinnon parhaasta alkuperäissävellyksestä kahdesti voittaneen Amine Bouhafan säveltämä ääniraita. En ollut miehestä aiemmin kuullut, mutta edeltävät teokset menevät tämän ansiosta automaattisesti syyniin.
Päähenkilökaksikko eli ranskatar Vanessa Dolmen sekä ranskalais-brittiläinen Eric Geynes loistavat myös omissa rooleissaan. Kun juoni keskittyy käytännössä ainoastaan kahteen henkilöön, on karismalla ja dialogilla paljon taakkaa harteillaan. Vähäeleisten ensikymmenminuuttisten jälkeen tarina alkaa onneksi avautumaan pelaajalle sopivissa määrin, ja hahmoja alkaa kuin huomaamattaan kannustamaan kotisohvalta käsin. Kauniin Persephone-planeetan uumenista paljastuu myös paljon sellaista, mitä en aidosti osannut odottaa.
Tekniselläkin tasolla homma toimii hienosti. Kaatumisia ei osunut kohdalle, ja muutamat bugitkin olivat niin pieniä, etteivät ne päässeet häiritsemään. Oikeastaan ainoa isompi moite on pakotettu 30 freimin tila konsoleilla, ja arvion julkaisuhetkeen mennessä sulavampaa ruudunpäivitystä ei ole ainakaan toistaiseksi luvattu. Ymmärrän, että Don't Nod on halunnut pistää visuaalisuuteen kaikki mahdolliset paukut, mutta varsinkin PS5 Prolla pelatessa tuntuu eittämättä kummalliselta, ettei sulavampaa vaihtoehtoa edes tarjota. Onneksi tällä ei ole pienen totuttelun jälkeen liiemmin vaikutusta pelattavuuden laatuun, vaan hahmojen liikehdintä tuntuu esimerkiksi Lost Recordsia sujuvammalta.
Verdict Cumberbatch
Aphelion onnistui voittamaan lopulta allekirjoittaneen puolelleen pienen alkupettymyksen jälkeen. Alkuun edeltäjiinsä nähden kummallisen karsitun oloinen kokemus tuntui lopputekstien rullatessa ruudulla mukaansatempaavalta, mieleenpainuvalta ja varsin omaleimaiselta. Samalla se oli erinomainen muistutus itselle siitä, että ennakko-odotukset ja -luulot kannattaa usein heittää suoraan romukoppaan – ainakin Don't Nodin tapauksessa, ranskalaisstudio kun tuppaa keksimään edelleen hyvin persoonallisia aiheita seikkailuilleen.
Vaikka Don't Nod on yleensä erikoistunut nuorten ja nuorten aikuisten tarinoihin, kannattaa Aphelionille antaa ehdottomasti mahdollisuus, sillä tässä on vaihteeksi tarina vähän varttuneemmalle väelle. Jos et vielä menneenä talvena saanut Suomen lumisista maisemista tarpeeksesi, nyt on hyvä hetki pukea astronauttipuku päälle ja lähteä Persephonea kohti!
