: Luukku 2: Epäonnistunut pelihaaste

Alkuvuodesta lähdimme isolla innolla mukaan pääkaupunkiseudun kirjastojen pelihaasteeseen, mutta ennen helmikuun puoliväliä kävi niin kuin usein uudenvuodenlupauksille ja vastaaville käy. Miksi pelihaaste oli niin viallinen idea, ja millainen olisi toimivampi?

Vaikeus ei tee hyvää haastetta

Erilaisia kirja-, elokuva- ja tofu-haasteita on nähty maailman sivu, mutta tänä vuonna Helmet (Helsinki Metropolitan Area Libraries, eli pääkaupunkiseudun kirjastoverkko) päätti ilahduttaa pelaajia esittämällä pelihaasteen. Perinteisesti tällaisilla haasteilla on tarkoitus kannustaa aiheeseen vihkiytyneitä poistumaan mukavuusalueeltaan. Haasteen kriteerien idea on siinä, että kun valitsee hyllystä seuraavaa nimikettä, valintaa ei teekään automaattisesti omien rutiinimieltymysten perusteella vaan harkiten ja oman kokemuspiirin laajentamiseen tähdäten.

Hakkasin Puppeteeria pari tuntia. Olinpa pätevä.

Mutta pelaajat ajattelivatkin, että "haaste" luetaan "et varmaan pysty". Ja koska 24 eri pelin kokeileminen vuoden aikana – edes ylimääräisillä rajoitteilla – ei ole temppu eikä mikään, joku sankari olikin määritellyt itselleen tiukat säännöt, jotka tiukentavat "haastetta". Ja tässähän lensikin sitten koko idea iloisesti romulaariin.

Itsekin tajusin periaatteen vasta muutaman pelin jälkeen. Fallout 4 ja The Saboteur ovat ihan ehdottomasti sellaisia pelejä, jotka osuvat makuhermoon ilman ylimääräisiä kannusteita, joten niiden pelaamiseen ei haasteella ollut vaikutusta. Oikeastaan Puppeteer oli ensimmäinen peli, jonka kohdalla voisin väittää tarttuneeni johonkin sellaiseen, joka ei normaalisti olisi jaksanut viihdyttää. Eikä se oikeastaan lopulta viihdyttänytkään, kuten totesin foorumilla. Mutta tulipahan kokeiltua. (Ja tässä vaiheessa koko haaste olikin osaltani lopahtanut.)

Oikea haaste on mindful-pelaaminen

Ylipäätään vuoden alussa käynnistyvä ja koko vuoden kattava pelihaaste on väärä tapa lähestyä aihetta. Samasta syystä uuden vuoden lupaukset ovat typeriä: alkuinnostus unohtuu ja hyvät tarkoitukset muuttuvat pettymykseksi. Ihmisluontoa ei ole viritetty pitkäjänteisyyteen, vaikka pelihaasteessa onkin lyhyen tähtäimen välitavoitteita ihan riittävästi.

Jos ihan oikeasti haluaisin haastaa itseäni, kokeilisin jotain Persona 5:n tyylistä

Pelihaasteen sijaan voisikin olla hyvä yrittää jatkuvasti miettiä, miten peliharrastusta voi hyödyntää ihmisenä kasvamisen välineenä. Puhtaan teknisesti pelit voivat auttaa kehittämään havainnointikykyä ja hienomotoriikkaa, missä Super Stardustin tai Street Fighterin kaltaisen reaktiotestit ovat omiaan. Pelit voivat avata erilaisia näkökulmia maailmaan, kuten Life Is Strange tai This Dragon Cancer tekevät. Pelien avulla voi kehittää ongelmanratkaisukykyä (Braid), avaruudellista hahmottamista (Portal) tai strategista ajattelua (Europa Universalis). Ja ennen kaikkea pelien avulla voi avartaa mieltään kohtaamaan erilaisia kulttuureja, kuten japanilaista (kaikki japsi-RPG:t), puolalaista (Witcherit) tai geometristä (Thomas Was Alone).

Ja vaikka ei tietoisesti hakisi pelejä, jotka stimuloivat aivoja juuri jollain tietyllä tavalla, voi itseään haastaa katsomalla niitä suosikkipelejään erilaisten linssien läpi. Minkälaisen esitelmän voisin pitää Assassin's Creed Originsin suhteesta oikeaan historialliseen Egyptiin? Mitä kertoisin Civilizationista valtiotieteitä opiskelevalle kaverille? Millaisen yhteenvedon voisin kirjoittaa seuraavan Call of Dutyn tarinasta, jos säätäisin puheen ja tekstit kielelle, jota en lainkaan ymmärrä?

Miten voisin kokea enemmän erilaisia pelejä, tai pelejä eri lailla? Millaisen pelihaasteen voisin asettaa itselleni ensi vuodeksi?

----

Lue joulukalenterimme muut luukut tätä linkkiä klikkaamalla.

Kirjaudu kommentoidaksesi