Vuosi 2019 toi mukanaan monen monta upeaa hetkeä, peliä, laitetta ja kokemusta. Mutta mukaan mahtui myös useampia harha-askelia. Käydään perinteiseen tyyliin joulukalenterin aluksi läpi ne negatiiviset, jotta niitä ei tarvitse ajatella enää myöhemmin.

Joten tässä se on, KonsoliFINin joulukalenterin ensimmäinen luukku. Jatkossa ollaan sitten (keskimäärin) positiivisempia.

Petri Leskinen:

Pelivuosi oli tasaisen varma, vaikka mieleen ei jäänytkään suuria kohokohtia. Pettymykseni esitän sen sijaan nykymaailman tilaan. Somessa haukutaan kaikkea, pyysi sitten anteeksi tai teki jotain erilaista. Journalismi muistuttaa enemmän ja enemmän keltaista lehdistöä, eikä valtioiden päämiehetkään tunnu viisastuvan – päinvastoin. Mihin on mennyt maalaisjärki, toisten kunnioitus ja hyvät tavat? Yritetään edes KonsoliFINin foorumilla ja sosiaalisissa kanavissa keskustella sivistyneesti. Kriittinen saa olla, töykeä ei.

A-P Kuutila:

Leskisen Petri tuossa sivusi suurinta pettymystäni tänä vuonna: oman järjen käyttö tuntuu olevan katoava luonnonvara. Maailma on tullut hulluksi.

Pelimaailmasta nostaisin suurimmaksi pettymykseksi The Outer Worldsin. Tutustuin koko peliin vasta pari viikkoa ennen julkaisua ja innostuin varovaisesti. Valmis tuotos tuntui aluksi hauskalta, mutta sitten iski kyllästyminen. Varsinaista vikaa en havainnut, vaan kaikki tuntui niin kovin tutulta. Juttelin jonkun kanssa, menin johonkin paikkaan juttelemaan toisen kanssa ja välissä kuskasin jonkun tavaran jollekin, ja sitten taas juteltiin. Välillä toki ammuskeltiin tylsiä vihollisia. Keskusteluissa oli tiettyä syvyyttä, mutta silti kaikki jäi kovin etäiseksi ja maailma oli epäkiinnostava. Joka paikka oli täynnä turhaa roinaa, ja kunnon lootti loisti poissaolollaan. Jätin homman kesken, enkä varmaan enää palaa OW:n pariin.

Petri Kataja:

Tämän vuoden pettymystä ei kovin pitkään tarvitse miettiä, jos sellainen nyt pitää nimetä. Niin paljon kuin pidänkin HBO:n tuotannosta Last Week Tonight with John Oliver etunenässä, niin Game of Thronesin viimeinen kausi oli kyllä sellaista kuppaa, ettei pahemmasta väliä.

Kausi kärsi liian vähästä jaksomäärästä, joka sai kaiken tapahtumaan liian nopeasti, liian kompaktisti. Toiselle puolelle maailmaakin siirryttiin katsojien näkökulmasta muutamissa minuuteissa. Enemmän juonenkuljetusta ja etenkin enemmän tolkkua olisi kaivattu. Monta tuotantokautta rakennetut tarinankaaret sulivat olemattomiin tomppeleiden käsikirjoittajien käsissä. Ei tälle voi paljoa kehua antaa, vaikka muutamia kohokohtia kaiken kurjuuden keskellä olikin. Olihan se albumi kyllä ihan passeli.

Kuulun myös siihen sakkiin, joka ei paljoa perustanut Tarantinon uusimmasta, Once Upon a Time in Hollywoodista. Anteeksi nyt vaan kovin. Pelirintamalla en luultavasti pettynyt sen kummemmin mihinkään. En myöskään monestakaan pelistä innostunut erityisen paljoa. Mikä ehkä sinänsä on pettymys. Nykymaailman tilasta joutuu olemaan samaa mieltä kahden edellä ajatuksiaan kertoneen herrasmiehen kanssa.

Jaakko Herranen:

Kulunut vuosi vierähti lähes kokonaan Shenmue III:a odotellessa (muutamien viivästysten kera), joka ei ollut pienimmissäkään määrin pettymys. Muutoin kyseessä oli tasavahva, mutta aika unohdettava vuosi, ilman jättimäisiä valopilkkuja tai pettymyksiä. Ehkä Ori and the Will of the Wispsin venyminen ensi vuodelle ja niukat tiedot uudesta konsoliraudasta jättivät janoamaan aivan vähän enemmän. Mutta hyvä, että pelit tehdään valmiiksi, ja kyllä sitä rautaakin vielä saadaan, ei hätää!

Jyri Jokinen:

Tämän vuoden pettymys on ollut oma innostus – tai paremminkin sen lopahtaminen – kaikkeen pelaamiseen liittyvään. Jaksoin kyllä kahlata läpi Days Gonen ja joitain pelihaastepelejä, mutta enimmäkseen PS4 on saanut olla rauhassa. Ja vielä vähemmän odotan ensi vuodelta. Oikeastaan mikään julkaisukalenterissa häämöttävä nimike ei nostata suuria tunteita. The Last of Us II? Nääh. Cyberpunk 2077? Plööh. Rainbow Six Quarantine? Meh.

Toivottavasti kyseessä on vain tilapäinen notkahdus ja PS5:n ilmestyessä kauppojen hyllyille olen taas into pinkeänä heiluttamassa Dualshockia uuden GTA:n tahdissa (kai sellainen on joskus tulossa, häh?). Tai sitten olen vain liian vanha ja luen tästä eteenpäin vain Kalle Päätaloa, kuuntelen Radio Suomea ja odotan omia hautajaisiani.

Senja Littman:

Kaikkein suurin pettymys minulle tänä vuonna oli se, että himoitsemani Animal Crossing: New Horizons -simulaation julkaisua siirrettiin ensi vuoden puolelle. Onneksi tuskaisen pitkää odotusta on jäljellä enää muutama kuukausi.

Petyin myös siihen, ettei tänä vuonna julkaistu yhtäkään elämää suurempaa peliä. Odotukseni olivat hyvin korkealla parin teoksen suhteen, mutta mikään tämän vuoden peleistä ei onnistunut voittamaan minua täysin puolelleen.

Tero Lepistö:

Pelirintamalla mieleen ei juolahda mitään yksittäisiä ja valtaisia pettymyksiä, mutta kokonaisuutena kuluneesta 12 kuukaudesta jää kovin valju maku suuhun. Nimittäin vuoden parhaan pelin nimeäminen on nyt vaikeampaa kuin koskaan aiemmin. Toki tämä johtuu myös omasta orastavasta asennevammasta, mutta silti väittäisin tarjonnan olleen tasapaksumpi kuin aikoihin.

Hieman huijaamalla vastaan lopulta Red Dead Redemption 2:n, vaikka vuoden 2018 satoa edustaakin – vieläkin nimittäin ärsyttää, että tuosta pitkäpiimäisestä kangistelusta tuli maksettua ennakkoon peräti digitaalisen deluxe-paketin verran, hyi.

Olli Ouninkorpi:

Dontnod Entertainment ja Gamefreak. Kaksi studiota, joiden tuoreimmat tekeleet sain arvosteltavakseni tänä vuonna.

Dontnodilla oli taskussaan useita menestyksen palasia yllätyshitiksi nousseesta Life is Strangesta vuodelta 2015. Siinäpä hyvä pohja jatko-osalle! Vaan ei kehittäjien mielestä.

Ranskalaisstudio jätti jatko-osasta pois lähes kaikki ne ominaisuudet ja yksityiskohdat, joihin pelaajat olivat ensimmäisessä pelissä tykästyneet. Matkalle jäi myös pari perusasiaa. Kuten tarina. Tilalle saatiin hassu lapsenkasvatusmekaniikka, joka paperilla mullistaa maailman, mutta jonka käyttäminen unohtui tekijöiltäkin jo toisen jakson jälkeen.

Gamefreak puolestaan oli vastuussa kaikkien aikojen ensimmäisestä pääsarjan Pokémon-pelistä, joka julkaistiin kotikonsoleille. Lopputulos näyttää ja kuulostaa vaatimattoman indie-studion kyhäämältä tusinapeliltä. Ei maailman menestyneimmän viihdebrändin lippulaivalta. Surkuhupaisaa.

Näillä kahdella pettymyksellä on kuitenkin paljon eroa. Dontnod mokasi kyvyttömyyttään ja tuntee virheensä pelaajien olemattomana kiinnostuksena sekä vaatimattomina myyntilukuina. Gamefreak puolestaan elää unelmaansa. Se on onnistunut siinä, mistä EA ja Activision vain haaveilevat. Japanilaisstudio vääntää pienellä vaivalla halpaa roskaa, joka rikkoo myyntiennätyksiä ja saa vielä monet pelaajat puolelleen taistelemaan perusteetonta ja toksista kritiikkiä vastaan.

Isojen ja pahojen länsimaalaisten pelifirmojen kannattaisi kokeilla jotain söpöä eläintä seuraavan tuotteensa kannessa.

----

Lue joulukalenterimme muut luukut klikkaamalla tästä linkistä klikkaamalla.

Kommentit

Suosittelen sukeltamista virtuaalitodellisuuteen. Sieltä löytyy uusia ideoita ja sitä samaa löytämisen riemua kuin junnuna kopiodiskettejä selailessa.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi