Fallout 4

: Fallout 4

Tavalliselta maanantailta tuntunut päivä saa yllättävän käänteen, kun yleinen varoitussireeni alkaa ulvoa vihlovasti. Samalla hetkellä oveen kolkutetaan. Tomera sotilas pyytää seuraamaan häntä. Juoksemme perheeni kanssa kukkulalle, josta meidät ohjataan pommisuojaan. Sireeni ujeltaa yhä.

Horisontissa välähtää ja humiseva ääni lähestyy. Ennätämme suojaan juuri ennen kuin valtava paineaalto pyyhkäisee ylitsemme. Minä ja perheeni olemme turvassa. Ainakin toistaiseksi.

”Sota. Sota ei muutu koskaan.” sanelee Ron Perlman rahisevalla äänellään. Hän on oikeassa, sillä Fallout on pelisarja, jonka tarina noudattaa aina samaa kaavaa. Ydinsota syttyy, kaupungit lakkaavat olemasta tai muuttavat muotoaan, ja ihmiset joko kuolevat tai koettavat selviytyä keinolla millä hyvänsä. Päähahmosta kasvaa tarinan aikana kuolemaa pelkäämätön samoaja.

Vaikka juoni onkin jatko-osasta toiseen suhteellisen samankaltainen, ei se haittaa, sillä uutta Ydinlaskeumaa odottaa aina yhtä innokkaasti. En tiedä onko kyse fanaattisesta suhteestani post-apokalyptiseen dystopiaan vai ylenpalttisesta fanipoikuudesta, mutta jokainen Fallout on kolahtanut varpaita ja sormenpäitä myöten.

Myös uusin osa kutittelee vatsanpohjaa mukavasti. On mahtavaa palata takaisin supermutanttien kansoittamaan sodan runtelemaan maahan. Asennusprosessi tuntuu kuitenkin tuskallisen pitkältä. Onneksi asiaa helpottaa S.P.E.C.I.A.L-videosarja, joka mainostaa Falloutille ominaisia piirteitä.

Kun vihdoin ilmoille kajahtaa jo tunnuslauseeksi muodostunut ”war, war never changes”, hiipii selkäpiitäni pitkin kylmät väreet. Nyt ollaan jännän äärellä. Myyrärotat ja jättiläisskorpionit, noutaja on saapunut!

Olen ollut Fallout-sarjan fani jo ensimmäisestä osasta lähtien. Kaksi ensimmäistä osaa ovat edelleen merkittäviä teoksia, joista eritoten jälkimmäinen vei sydämeni. Bethesdan luomat radikaalit kolmannen osan muutokset nostivat monen ihokarvat pystyyn, mutta rakastin sarjaa siitä huolimatta. Se oli yhä Fallout. VATS-systeemi teki taistelusta monipuolista ja maisemat näyttivät upeilta. Supermutantitkin tuntuivat ensimmäisestä persoonasta katsottuna entistä pelottavimmilta, kun ne ryntäsivät suu vaahdossa päin.

Nyt kun julkaisun huumasta on päästy ylitse, tuntuvat ensiaskeleet sen parissa hyvältä.

Neljännen Falloutin traileri ei herättänyt ilmestyessään minussa suuria tunteita, vaikka salaa halusinkin saada sen jo käsiini. Nyt kun julkaisun huumasta on päästy ylitse, tuntuvat ensiaskeleet sen parissa hyvältä. Homma rullaa niin kuin pitääkin ja maailma näyttää paikoitellen jopa kauniilta.

Uutukainen tutustuttaa pelaajan myös hökkelikylien rakenteluun, joka on yllättäen erittäin hauskaa puuhastelua. Töistä myöhästyminen on enemmän kuin realiteetti, sillä majatalosta puuttuu katto ja rakennuspalikoita on liian vähän. Tavaroiden metsästysretki venähtää odotettua pidemmäksi, ja kollegalle on pakko laittaa viestiä: ”sori, taidan vähän myöhästyä.”

Videopelit vievät helposti mennessään. Niin kävi myös Fallout 4:n kanssa. Onneksi ote todellisuuteen ei ole täysin kadonnut, vaikka ääni pääni sisällä yrittää jatkuvasti houkutella takaisin karuun ydinsodan jälkeiseen maailmaan.

Neljäs Fallout ihastuttaa, vihastuttaa, koukuttaa ja saa haluamaan lisää. Se on minun vuoden kohokohtani. Se on minun vuoden pelini.

Kirjaudu kommentoidaksesi