Elettiin 1980-luvun loppupuolta. Pidin kuntoa yllä yleisurheiluseurassa, joka kokoontui läheisellä urheilutalolla pari kertaa viikossa. Peliharrastus oli kuitenkin jo vallannut nuoren pojan pään, ja olin usein takomassa Truxtonia ennen treenejä. Syntyi loistava kombo – lähdin aina mielelläni urheilemaan, kunhan sain kaksi markkaa arcademasiinaa varten.

Urheilutalolla oli aikaisemmin ollut klassikkopeli Arkanoid, joka ei haasteellisuutensa vuoksi kuitenkaan innostanut varaamaan kolikoita mukaan. Tai saihan siinäkin joskus harvoin ampua, mutta monesti pallo pääsi karkaamaan harvinaisen L-palikan epätoivoisen metsästyksen myötä, kun se laskeutui samaan aikaan tehosteen kanssa. Räiskintäpelit olivat kuitenkin se mieluisin juttu jo nuorena, joten Truxtonin korvatessa Arkanoidin retkahdin siihen välittömästi.

Pystysuunnassa etenevä avaruuspeli ihastutti monella tavalla. Pieni sivuttaisskrollaus sai avaruuden tuntumaan paljon suuremmalta, ja upeat musiikit mahtavien ääniefektien kera hivelivät korvakäytäviä kerrasta toiseen. Lisäksi haastetta piisasi runsain mitoin, sillä yksi ainoa osuma riitti tuhoamaan oman aluksen ja viemään pois kaikki siihen asti kerätyt tehosteet. Oman lisämausteensa toi myös henkilökohtainen jaksaminen, sillä tulitusnapin rääkkääminen konekiväärin tahtiin kävi melkeinpä kuntoilusta. Kunnon hiipuessa suorastaan kaipasi laserpyssykkää, jota käytettäessä sai vain pitää ampumispainiketta pohjassa.

Asevalikoimasta löytyi kolme eri vaihtoehtoa, joista perusaseena toimi kolmeen suuntaan ampuva punainen "tehotulitus", kuten ruudun ohjeissa luki. Tehotulituksen voima perustui siihen, että mitä nopeammin pystyit nappia näpyttämään, sitä enemmän tulivoimaa. Vihreä tatsujin-säde taas pystyi tuhoamaan tietyt viholliset yhdellä osumalla, mutta sen osumapinta-ala oli kovin suppea etenkin perustasolla. Tatsujiniin päti sama sääntö kuin tehotulitukseenkin, eli nopeampi tulituskäsi hyötyi siitä enemmän. Kolmas vaihtoehto eli sininen laser oli aseista selvästi heikoin kestävämpiä kohteita vastaan, mutta sen lukittautumisominaisuus mahdollisti ampumisen mistä kulmasta tahansa, kunhan laserin kohdisti ensin vihulaiseen. Laserin huonona puolena vihollisten tulitusta ei nähnyt kunnolla.

Piilotettu juoni

Truxtonin tarina perustuu tulevaisuuteen, jossa Doguravan johtamat Gidan-alienit tunkeutuvat kuvitteelliselle Borogon-planeetalle. Pelaajalle annetaan käyttöön avaruusalus, joka lähetetään tuhoamaan muukalaiset. Taustalla on myös syvällisempi juoni, mutta uskoisin, ettei kovin moni tiedä siitä. Yhteen läpäisykertaan kuluu aikaa noin puoli tuntia, jonka jälkeen ruudulle ilmestyy pieni välianimaatio. Truxton pitää kuitenkin läpäistä peräti viisi kertaa yhteen putkeen, että kaikki juonen osaset pääsee näkemään! Nuorena tästä ei ollut mitään käsitystä, vaan kuulin sen vasta 2010-luvulla internetin ihmeellisestä maailmasta. Luonnollisesti ostin Truxtonin Sega MegaDrivelle arcade-version innoittamana, mutta siinäkään en pelannut kuin yhden täyden kierroksen. Kun olisi tullut pelattua edes kaksi kierrosta, niin olisin nähnyt juonen jatkuvan ja vienyt sen taatusti loppuun asti.

Arcade- ja MegaDrive-versioiden selkein ero oli luonnollisesti vaikeustasossa. Esimerkiksi Segalla elintärkeät pommit räjähtivät aina koko ruudun voimalla, kun taas arcadessa ne olivat paljon pienempiä ja räjähdys tapahtui oman aluksen kohdalla. Lisäksi konsoliversiossa aluksessa oli lisäturvana sitä ympäröivät laserit törmäysten varalta tehotulitusta käytettäessä, ja P-tehosteita pystyi keräämään varastoon, jolloin kuoleman koittaessa sai jatkaa paremmilla varusteilla. Segalla oli myös kolme eri vaikeustasoa, joista vaikein eli hard vastasi suht tarkasti arcade-pelin vaikeusastetta.

Mikäli tilaisuus vielä joskus koittaisi, niin haluaisin taatusti verestää muistoja Truxtonin parissa. Kaikki kunnia MegaDriven hienolle käännökselle, mutta haluaisin kokea sen nimenomaan arcade-versiona. Arcaden musiikit kun ovat pari piirua parempia ja tempo on hitaampi. Se sopii paremmin pelin musiikille. Oletettavasti en kuitenkaan saisi viittä kierrosta maaliin asti enää nykypäivänä, en sitten millään. Reaktioiden kun on oltava ehdottomasti kunnossa näin haastavaa tekelettä tahkotessa. Upeita muistoja piisaa joka tapauksessa, niin MegaDriven kuin arcadenkin parista.

Alla video-upotus arcade-version ensimmäisestä läpipeluukierroksesta, jonka ensimmäisen osuuden taustakappale on mielestäni se paras. Myös viimeinen eli viides kohdasta 22:53 eteenpäin on komeaa kuultavaa.