Risto Karinkanta
The Last of Us -sarja onnistui herättämään loistavan pelin henkiin ihmisnäyttelijöiden voimin. Syystäkin Rotten Tomatoes on antanut sarjalle 96 % tuoreusasteen, mikä kertoo osaltaan laadusta. Kyseessä on luultavasti paras videopeliadaptaatio tähän asti.
Draamasarjojen puolella kirjoitushetkellä keskeneräinen Lessons in Chemistry on mainio Bonnie Garmuksen edellisenä vuonna julkaistuun romaaniin perustuva sarja 60-luvulla elävästä kemistinaisesta, joka joutuu kärsimään aikansa misogyniasta. Loistava sarja onnistuu käsittelemään vakavia aiheita sopivan humoristisella otteella.
A-P Kuutila
Sarjojen puolella elämänmakuisen The Bearin kakkoskausi teki suuren vaikutuksen. Ihmisten tuska suorastaan tuntuu, mutta on samalla todella huvittavaa. Etenkin erittäin ilomielinen joulujakso kaikessa älyttömyydessään tuo mieleen omat lapsuuden joulut ja toimii erinomaisena joulumielen nostattajana. Suosittelen!
Leffoista Cocaine Bear oli loistava treffileffa, vaikka olisi saanut olla vielä älyttömämpi. Enemmän verta ja suolia sekä räjähtäviä päitä olisi varmasti vienyt treffit seuraavaan ulottuvuuteen. Niistä kahdesta kesän hittileffoista näin vain Barbien, joka sekin toi hyvälle mielelle. Leffa kannattaa katsoa pinkki paita päällä ilman ennakko-ajatuksia tai näkökantoja nykymaailman menosta. Katso vain höpsö elokuva ja nauti siitä. Se on fiktiota. Sen on tarkoitus viihdyttää ja viedä ajatukset pois kaikesta tosimaailman tuskasta.
Petri Leskinen
Jos lähettäisin viestin menneisyyteen ja kertoisin 80-luvun Petrille, että käyt elokuvateatterissa vuonna 2023 katsomassa Turtlesia, Mariota ja Barbieta, niin olisin pettynyt niin itseeni kuin Hollywoodin tuotantokoneistoon. Eipä siinä, kaikki kolme oli kuitenkin ihan positiivisia kokemuksia, vaikka Mario ei kovin rohkeita valintoja käsikirjoituksensa osalta tehnytkään. Näiden lisäksi Tár, Oppenheimer ja The Banshees of Inisherin viihdyttivät.
Sarjapuolella The Last of Us oli ennen kaikkea komea näkemys pelisarjan avausosasta. Muuten vuosi oli tasainen muttei kovinkaan muistettava.
Senja Littman
En katsonut tänä vuonna yhtäkään hyvää sarjaa, mutta onneksi elokuvien puolella olin onnekkaampi. The Super Mario Bros. Movie oli viihdyttävää ajanvietettä kaltaiselleni Nintendo-fanille ja myös Poika ja haikara ansaitsee maininnan, vaikkei se vanhempien Ghibli-leffojen tasolle yltänytkään.
Vuoden elokuvan arvonimen ansaitsee kuitenkin Makoto Shinkain ohjaama ja käsikirjoittama anime Suzume. Parituntinen teos oli aivan uskomattoman kaunista katseltavaa, ja muutenkin viihdyin sen parissa erityisen hyvin. Tästä innostuneena tutustuin myös miehen muihin töihin, Your Nameen ja Weathering With Youhun, mutta ne eivät koskettaneet sisintäni Suzumen lailla.
Joonatan Itkonen
Valtavirran puolelta löytyi tänä vuonna yllättävän hyvää elokuvaa. Christopher Nolan osoitti Oppenheimerin voimin, että ihmiset vielä kykenevät katsomaan aikuisille suunnattuja elokuvia, mikä ilahdutti epätoivon suossa tarponutta katsojaa suuresti. Barbie tarjoili kilttiä, mutta silti tärkeää ja elinvoimaista satiiria kulutusyhteiskunnasta ja toksisesta maskuliinisuudesta. Siitä vain pisteet kotiin, vaikka Greta Gerwigin paras elokuva on yhä parin vuoden takainen Little Women. Hayao Miyazaki teki jälleen eläkkeeltä paluun haikean kauniin Kimitachi wa dô ikiru ka (Poika ja haikara) kera. Unenomainen kertomus menetyksestä ja aikuistumisesta nousee kertaheitolla vanhan mestarin parhaimmistoon.
Vanhoista parroista toinen, eli Martin Scorsese puolestaan osoitti jälleen kyntensä huikean Killers of the Flower Moonin turvin. Vavisuttava kuvaus alkuperäiskansojen kansanmurhasta toimii hienona sisarteoksena herran toiselle mestariteokselle, Gangs of New Yorkille. Molemmat käsittelevät heimokulttuureja, ryöväribaroneita ja kapitalismin ensimmäisiä askelia maassa, joka varastettiin väkivalloin.
Gareth Evansin mainio The Creator palautti uskon omaperäiseen sci-fiin, joka on aina tervetullutta. Myös Indiana Jonesin viimeinen tuleminen yllätti positiivisesti. Indiana Jones and the Dial of Destiny pyyhkii kristallikallon pahan maun suusta ja muistuttaa, miksi hattupäinen arkeologi on niin rakastettu hahmo. Animaation saralla oli yllättävää nähdä uusi Teenage Mutant Ninja Turtles -elokuva, eikä vain siksi, että Mutant Mayhem alanimikkeellä kulkeva jatko-osa on pitkään jatkuneen sarjan parhaimmistoa.
Yhtä lailla sydäntä ja sielua ilahdutti maanmainio Spider-Man: Across the Spider-Verse, joka muistutti miten hieno hahmo Spider-Man onkaan oikeissa käsissä. Erinomainen kasvukertomus jäi harmillisesti puoliväliin, eikä trilogian viimeinen osa voi tulla tarpeeksi nopeasti.
Pienemmän piirin julkaisuista pitää nostaa esille Netflixin häpeällisesti kesän uumeniin piilotettu They Cloned Tyrone. John Boyegan ja Jamie Foxxin tähdittämä sci-fi-jännäri-komedia on vuoden omaperäisimpiä yhteiskuntakritiikkejä, jollaista ei ole hetkeen nähty. Hervottoman hauskan, mutta samalla yllättävän liikuttavan elokuvan pitäisi olla jokaisen katselulistalla.
Vuoden kovimpien lista kuitenkin on pienten TV-sarjojen ja kulttielokuvien juhlaa. Apple TV:n tuottama Silo on parasta, mitä yksikään suoratoisto on julkaissut tähän mennessä. HBO:n Perry Mason jäi surullisesti vain kahden kauden sarjaksi, mutta varsinkin jälkimmäinen nosti rimaa entistä korkeammalle laadukkaan draaman parissa.
Night Visions -festivaalin maahantuoma Project Wolf Hunting puolestaan näyttää länsimaiselle toiminnalle, mistä kana pissii, eikä hervotonta ilotulitusta ylittänyt yksikään toinen toimintaelokuva tänä vuonna. Godzilla: Minus One todisti jälleen, että Godzillan paikka on Japanissa. Kauhistuttavan kaunis teos nousee alkuperäisen klassikon rinnalle yhtenä upeimmista kuvauksista, mitä isosta liskosta ja sen symboloimasta traumasta on tehty.
Mustavalkoinen ja pääosin mykkäelokuvana toteutettu Hundreds of Beavers on puolestaan vuoden paras komedia, jollaista ei ole nähty sitten Buster Keatonin päivien. Äärimmäisen ajankohtainen ja tärkeä How to Blow Up a Pipeline taas osoittaa, että pienelläkin rahalla saa tehtyä yhteiskuntaa vavisuttavia elokuvia, jos tekijöillä on oikeasti sanottavaa.
Jaakko Herranen
Netflixin One Piece tuli, näki ja kaiken lisäksi voitti! En ole animeen tai mangaan pahemmin tutustunut, mutta niin vain live action -meininki kaappasi mukaansa heti kättelyssä ihastuttavilla ja mainiosti roolitetuilla hahmoillaan. Todella näyttävä piraattimiljöö ei näytä keinotekoiselta green screen -hutulta vaan mukavan aidolta, mukaan kylvettyjä fantastisia twistejä unohtamatta – tästä saisi Marvel moninkertaisine tuotantobudjetteineen ottaa mallia. Rakastin One Pieceä, tällaisia hyvänmielen sarjoja pitäisi tulla lisää – onneksi Netflix ei tätä pätkäissyt varoittamatta kokeilukauden jälkeen, kuten monesti tapana on.
Fargo kynsi aallonpohjaansa aivan liian kauas historiaan loikanneella neljännellä kaudellaan. Viides sen sijaan tuo vinksahtaneen meiningin lähemmäs nykyaikaa, ja ensimmäisten jaksojen perusteella kyseessä onkin sarjan parhaimmistoon lukeutuva kausi. Lupailee hyvää käsikirjoittaja Noah Hawleyn tulevalle Alien-sarjalle, joka tuskin voi mennä ainakaan pahemmin metsään kun Ridley Scottin pari edellistä karmivaa röpellystä.
Yleisradion laadukkaasta tuotannosta ehdottomasti mainitsemisen arvoinen on ytimekkäät kuusi jaksoa nyyppien matkaa vapaapainiareenoille läpi käyvä Legenda painikoulusta. Suurin kiitos toki pääosan toisistaan poikkeavalle kolmikolle, mutta ehdoton kehu jälleen kerran Ylelle, joka uskaltaa ottaa dokumenttisarjan aiheekseen Suomessa aika marginaalisen teeman ja vieläpä toteuttaa sen näin näyttävästi. Sen lisäksi, että showpainikehissä on draamaa, oli tähän sarjan kuuden jakson sisälle saatu ympättyä myös oma pieni tarinankaarensa.
Valtavana Totoro- tai ylipäätään Ghibli-fanina Hayao Miyazakin joutsenlaulu (?) Kimitachi wa dô ikiru ka (Poika ja haikara) oli luonnollisesti vuoden eniten odottamani tapaus, enkä joutunut pettymään. Menetystä käsitellään jälleen fantastisesti satumaisen maailman ja hahmoköörin siivittämänä, joka tuo visuaalisesti eniten mieleen Sen to Chihiro no kamikakushin (Henkien kätkemä). Temaattisesti puolestaan kuljetaan paljon esimerkiksi juuri Totoron – tuon kautta aikojen parhaan elokuvan – jalanjäljissä. Upean kaunis teos, jonka tulen katsomaan vielä monta kertaa.
Elokuvien parhaimmistoon kohosi podcastissakin kehumani No One Will Save You omituisen suoraviivaisella – mutta sitten ei kuitenkaan – invaasiomeiningillään, Evil Dead -klassikkoja yllättävän onnistuneesti kaupunkimiljööseen modernisoiva Evil Dead Rise ja teinileffoille onnistuneesti irvaileva Bottoms. Barbiehan sitten oli taas ihan oma tapauksensa, pelkästään hyvässä mielessä.
Tarja Porkka-Kontturi
Kuolleet lehdet. Golden Globe -ehdokkuudenkin ansainnut kaurismäkeläinen unelma. Odotin kovasti tätä työläistrilogian neljättä helmeä, ja se oli enemmän kuin odottamisen arvoinen.
Niko Lähteenmäki
Tänä vuonna tuli käytyä harvinaisen paljon elokuvissa, uusia tv-sarjoja en muista katsoneeni lainkaan. Leffavuoden kohokohtina voisi mainita ainakin Keanu Reevesin tähdittämän John Wick: Chapter 4:n, josta nautin täysin siemauksin sen pitkästä kestosta huolimatta. Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem oli myös oikein positiivinen yllätys ja erinomainen hyvän mielen raina. The Creator puolestaan oli hyvin ajatuksia herättävä, vaikkei se missään nimessä ollutkaan mielestäni vuoden parasta antia.
Se kunnia menee nimittäin Hayao Miyazakin uutukaiselle Poika ja haikara. En muistanutkaan, miten ikävä minulla on ollut tämäntyyppistä kerrontaa ja mielikuvituksellisuutta. Jos herran aiemmat elokuvat iskevät vähänkään ja anime maistuu, ei ole mitään syytä jättää tätä välistä.
Ai niin, saimmehan me tänä vuonna uusia pelielokuviakin! The Super Mario Bros. Movie oli aitoa fanipalvelua alusta loppuun, kun taas Sonyn leffatuotantokoneistosta pullahtanut Gran Turismo oli yllättävän katsottava, vaikkei se mikään maailman paras elokuva ollutkaan.
