Call of Duty: Vanguard lähtee monella tapaa aikamatkalle menneeseen. Sijoittumalla 1940-luvun hirveisiin tapahtumiin se palaa jälleen kerran vahvasti juurilleen. Activisionin rahasampo on tunnetusti saanut alkunsa natseja vastaan sotimalla, kunnes nelososa kirjaimellisesti modernisoi kokemuksen nostaen sarjan suosion uusiin sfääreihin. Toisen maailmansodan näyttämö vetää silti sekä julkaisijaa että kehittäjiä tasaisin väliajoin puoleensa, vaikka äänekkäin pelaajayhteisö on aihealueeseen kyllästynyt.

Kieltämättä kahden erittäin onnistuneen modernimman kahakan jälkeen (Modern Warfare ja Cold War) paluu toisen maailmansodan näyttämöille sai omankin hypekäyrän hienoiseen laskuun. Netin aalloilla jopa huhuiltiin, että vetovastuussa oleva Sledgehammer Games saattaisi turvautua vaihtoehtoiseen todellisuuteen hieman Wolfensteinien tapaan luoden sitä kautta uutta puhtia teemaan. Vaan toisin kävi: Vanguard ei moiseen hurvitteluun sorru, vaan jälleen rämmitään synkästi ja syvällä niin Euroopan mantereelle kaivetuissa juoksuhaudoissa kuin Tyynenmeren trooppisessa helteessä.

Siivottuja näkymiä ja puusilppua

Ennakkoon toteutetut moninpelitestit eivät luvanneet järin auvoisia aikoja Vanguardille, sillä vain viikkoja ennen virallista julkaisua pyöritetyissä beetasessioissa ilmeni kosolti murheita sekä ärsyttävyyksiä. Ampuminen oli jokseenkin vaivalloista keinotekoisesti huononnetun näkyvyyden vuoksi, äänet kaikuivat vaimennettuina kuin tynnyrin pohjalta, yhteydet ja ruudunpäivitys pätkivät, kenttien ja aseiden tasapainotuksessa oli suuria ongelmia ynnä muuta kiusallista. Toisin sanoen tälle vuodelle näytti osuneen todellinen välimallin tekele.

Onneksi kehittäjä sai viilattua lopullista tuotettaan odotuksia parempaan kuosiin. Testattu PlayStation 5 -versio pyörii ihailtavan jouhevasti, näyttää paikoin jopa todella hyvältä, eikä yhteysongelmistakaan tarvitse enää kärsiä. Korviin kantautuu vihdoin kunnollisesti miksattu audiopuoli. Vaikka jotkin aseäänet jäävät edelleen kaipaamaan lisää aggressiivisutta, muutoin ympärillä komeasti kajahtavat räjähdykset luovat kaivattua taistelukentän tuntua – ja ennen kaikkea ärsykkeet tulevat oikeasta suunnasta niin kuulokkeilla kuin kotiteatterin kautta.

Beetan ärsyttävän ylilyödyt savu- ja suuliekkiefektit on nekin ruuvattu minimiin, joten tähtäimen läpi räiskiessä näkee vihdoin eteensä. Muutoinkin kokonaisuus on miellyttävämpi silmälle, kun ylimääräiset ja täysin keinotekoiset heijastukset maltettiin niin ikään heivata hiiteen. Modern Warfaren moottorin hyödyntäminen näkyy selkeästi kokonaisuudessa. Tämä tarkoittaa visuaalisuuden ohella parin vuoden takaisten ominaisuuksien, kuten nurkan takaa kurkistusten, tuplasprinttien sekä avattavien ovien paluuta.

Sledgehammer Games jalostaa interaktiivisten ympäristöjen toteutusta pykälän pidemmälle, sillä tällä kertaa kentissä nähdään rikkoutuvia seinä- ja kattorakenteita. Mistään battlefieldmaisesta tuhovimmasta ei ole kyse, vaan kyseiset rakenteet ovat hyvin tiiviisti rajattuja pätkiä. Ratkaisu varmasti tuntuu monille keinotekoiselta ja saattaa suututtaa sarjan puristit, jotka haluavat sotia nimenomaan kontrolloiduissa ympäristöissä. Vaan kieltämättä toisinaan on antoisaa tähtäillä puuseinään ammutun reiän läpi pahaa-aavistamattomia vihollisia, tai vastaavasti räjäyttää leiriä pitävän vastapuolen edestä mahdollinen suoja pois.

Yleisfiilistä nostatetaan myös kosmeettisesti tuhoutuvan pikkusälän avulla: Vuonna 2021 ei pitäisi enää olla erikseen vaikuttunut hajoilevista astioista tai seiniltä putoilevista tauluista tulituksen keskellä, mutta sarjan turhan staattiseksi taantuneeseen menoon kyseinen lisä tekee hyvää.

Tempo on tuttu

Varsinaisen sisällön tai pelimuotojen osalta ei kannata odottaa valtavaa mullistusta – paremminkin kevyttä viilausta. Ikävä kyllä Sledgehammerin aiemmin kehittelemä ja oivaksi osoittautunut War-moodi loistaa poissaolollaan, joten pääpaino pysyy vahvasti perinteisemmässä hippailussa.

Uutuutena esitellään pienten iskujoukkojen Champion Hill, joka ottaa kevyitä vaikutteita Battle Royale -puolelta. Kahden tai kolmen hengen joukkueet mittelevät pudotuspelimäisessä kaaviossa vastustajia vaihdellen, kunnes tiimille suodut elämät on kulutettu. Menestyksestä palkitaan krediiteillä, joita tuhlataan parempiin varusteisiin erätauoilla. Nopeatempoinen moodi on hauskaa erityisesti tutussa seurassa, mutta satunnaisella haulla arpaonni harvoin suosii taisteluparin valinnassa. Toinen tuore tuttavuus, Patrol, tarjoaa lähinnä vauhdikkaamman mutta toimivan vaihtoehdon Hardpointin ystäville, kun kontrolloitava alue pysyy alati liikkeessä.

Muilta osin viilaukset jäävät kovin kevyiksi. Erilaisia suodattamia on hieman lisätty, jolloin omaan pelitempoon sopivia matseja on ainakin teoriassa helpompi hakea kolmen eri vaihtoehdon väliltä. Assault-, Blitz- ja Tactical -asetusten vaikutus todellisuuden kokemukseen jää kovin lopulta kovin vähäiseksi muuta kuin pelaajamäärien osalta.

Pelimuodoista riippumatta matsien lopuksi päästään äänestämään parhaista pelaajista. Äänestyskolmikkoon pääsevien sotureiden valintakriteerit ovat jokseenkin hakusessa, kun objektiivipohjaisissakin mittelöissä eniten tappoja haalinut on usein ehdolla. Ajatus on kiva silti, kunhan konseptia vielä jalostetaan.

Call of Duty: Vanguard tarjoaa enemmän karttoja heti julkaisussaan kuin yksikään aiempi sarjan nimike. Tämä myös näkyy toisinaan tasapainotuksessa, sillä osassa kenttiä hermot kiristyvät kireämmälle kuin vuosikausiin. Etenkin altavastaajien joukkueessa saa tottua siihen, että peli saattaa synnyttää epäonnisen taistelijan suoraan vastustajan kiväärin eteen samalla, kun taivaalta sataa pommeja suorastaan pärisyttävällä tahdilla niskaan. Jälleen hyvänä uutisena beetaan pettyneille voidaan todeta, että testisessioon oli jostain syystä valkoitunut nimenomaan niitä pahnan pohjimmaisia karttoja. Kuitenkin enemmistö kentistä alkaa maistumaan ajan kanssa vallan hyvältä, sokkeloisuuksistaan huolimatta.

Myös aseiden kehitysjärjestelmän osalta pelin sisään pääseminen ottaa aikansa. Tussareihin pultattavat lisukkeet näyttelevät selvästi aiempaa isompaa roolia niiden tehokkuudessa, minkä vuoksi nollatason kalustolla turpaan tulee helposti. Toisaalta ratkaisu tekee tasojen kerryttämisestä mielekkäämpää, kun menestystä alkaa irrota, mutta silti painotus tuntuu vasta-alkajille tavallistakin epäreilummalta. Vain aika näyttää, miten esimerkiksi maksullisen Battle Passin vääjäämättä tarjoilemat herkut vaikuttavat menoon.

Tykkäät kuitenkin

Monista nurinoista huolimatta Vanguardin verkkopuolen tuiskeissa viihtyy yllättävän hyvin. Toki toisen maailmansodan teema on jokseenkin väsynyt, eikä edes istu järin hyvin sarjan nykykuosiin. Aseisiin pulttaillaan ties mitä ominaisuuksia, ja taivaalta ohjaillaan pommit suoraan kohteisiinsa tismalleen samoin tavoin kuin sarjan moderneissa tulkinnoissa. Punapistetähtäimen naamiointi 40-luvun teemaan ei vaan tunnu luonnistu, vaikka miten kehittäjä sitä toivoisi.

Silti peli toimii edelleen erittäin pätevänä aivot narikkaan -viihteenä, kunhan sitä ei ota liian vakavasti. Iltaisin päivän askareiden nollaaminen onnistuu harvan viihdeteoksen parissa yhtä tehokkaasti kuin sukeltamalla muutaman matsin ajaksi Vanguardin melskeisiin. Osaltaan tähän vaikuttavat edelleen sarjan vahvat kulmakivet, joihin harva kilpailija pystyy vastaamaan: äärimmäisen sulavat kontrollit ja toteutus, nopean vaivaton pelinhaku sekä kompaktin vauhdikkaat matsit unohtamatta alati avautuvia lisäherkkuja.

Nopeatempoisen verkkoräiskinnän parissa viihtyville tuoreinkin osa tarjoaa ennakoitua paremmalta maistuvaa menoa.

Mikäli orastava Call of Duty -ähky jo vaivaa, voi tuoreimman teoksen varmasti jättää hyvillä mielin kaupan hyllylle. Mutta nopeatempoisen verkkoräiskinnän parissa viihtyville tämäkin osa tarjoaa ennakoitua paremmalta maistuvaa menoa. Sisältöä ainakin riittää, ja luultavasti tulevina kuukausina toisen maailmansodan rintama laajenee entisestään ilman lisämaksua.

Virallinen arvostelu Call of Duty: Vanguardin kampanjan osalta julkaistaan hieman myöhemmin.

Kirjaudu kommentoidaksesi