Assassin’s Creed: Unity

Uusi vuosi ja jälleen uusi Assassin’s Creed. Tällä kertaa tehdään hyppäys uudelle laitesukupolvelle ja esitellään samalla neljän pelaajan yhteistyötila. Pääpiirteittäin kyseessä on kuitenkin varsin samanlainen pelikokemus kuin sarjan aiemmatkin osat. Täydellinen nauttiminen edellyttää kiinnostusta vallankumouksen ajan Ranskan politiikkaan ja yhteiskuntaan.

Kunniakas paluu juurille

Arno Dorian on tietämättään syntynyt vanhaan assassiinisukuun, ja isän jouduttua salamurhan uhriksi poika adoptoidaan toisen perheeseen. Ottokoti taas on vanha temppeliritarien suku, mutta tätäkään Arno ei tiedä. Aikuisena hän liittyy sukutaustansa velvoittamana assassiinien veljeskuntaan, ja hänen lapsuudenihastuksensa Elise De LaSerre omaksuu vastaavasti temppeliritareiden ideologian. Tästä kahden järjestön vuosisataisesta kamppailusta uhkaa tulla kaksikon erottava kiila, mutta aikaa myöten henkilökohtainen side on voimakkaampi kuin kattojärjestöjen vihanpito. Sekä assassiinit että temppeliritarit ajavat omia tarkoitusperiään Ranskan suuren vallankumouksen pyörteissä, joten Arnolla ja Elisellä on ajoittain luovimista näiden kahden järjestön välimaastossa. Avainparin keskinäisessä kemiassa on havaittavissa samaa kipunointia kuin Tähtien sodan Han Sololla ja prinsessa Leialla.

Tarina rakentuu varsin samanlaisesti kuin alkuperäinen Assassin’s Creed vuodelta 2007. Kerronnallisia huippukohtia on useita, ja ne kaikki nivoutuvat jonkin historiallisen henkilön salamurhan suunnitteluun ja toteutukseen. Saalistustehtävästä toiseen ei kuitenkaan siirrytä suoraan, vaan jokaista edeltää varsin loogisesti rakennettu juonikuvio. Matkan varrella yksi jos toinenkin asia jää epäselväksi. Olen siksi taipuvainen uskomaan, että Assassin’s Creed: Unity aloittaa uuden, monta eri peliä kattavan tarinan.

Melkein kaikki nimeltä esiteltävät henkilöt ovat ainakin osittain historiallisia. Aiemmissa osissa mielenkiintoisinta on ollut kuuluisuuksien tapaaminen virtuaalisesti, ja tietyssä mielessä sama pätee nytkin. Markiisi de Saden, Napoleon Bonaparten ja Maximilien de Robespierren käsittelyssä tarinankertojan mahdollisuudet ovat kuitenkin varsin rajatut. Heidän edesottamuksensa tunnetaan hyvin, mikä ei juuri anna liikkumavaraa kerronnallisessa mielessä. Tämän vuoksi tarinan saavat elämään ne tuntemattomammat historian hahmot, joista tiedetään vain joitakin avaintapahtumia. Tällöin heidät pystytään sijoittamaan uskottavan tuntuisesti osaksi kulissien takaista vehkeilyä. Pelin avainpari Arno Dorian ja Elise De LaSerre ovat esimerkki juuri tällaisista arkipäiväisemmistä ihmisistä historiankirjoituksen lehdillä.

Hieman uutta ja paljon vanhaa

Vihdoinkin ydinpelattavuuteen on tehty muutoksia. Liikkuminen ja seinillä kiipeäminen on entistä toimivampaa mutta ei vieläkään ongelmatonta. Miekkailua on muutettu siten, että sapelinkalistelussa joutuu nopeasti alakynteen, mikäli suuri joukko pahiksia piirittää pelaajan. Missään mielessä tanssimaisen vauhdikasta tai erityisen nautittavaa ei taistelu vieläkään ole. Suunta on silti ehdottoman oikea. Ampuma-aseiden käyttö on sen sijaan lähes vitsi. Tähtääminen on tehty niin kankeaksi ja hitaaksi, että nopeissa tilanteissa on parempi juosta karkuun kuin yrittää ampua. Ainoa oikeasti hyödyllinen pitkän matkan ase on Phantom Blade eli ranteen alta ammuttava heittoveitsi. Se toimii vain pelaajaa havaitsemattomaan viholliseen, jolloin tähtäyksen pystyy hoitamaan kaikessa rauhassa. Mukavia lisäyksiä ovat myös erillinen nappi suojan taakse menemiselle ja ilmaan piirtyvät ääriviivat paikkaan, josta pahikset tulevat assassiinia ensimmäiseksi etsimään. Pelimekaniikka on selkeä laina viime vuosien Splinter Celleistä.

Pariisi on suuri ja täynnä ihmisiä. Jo alkuperäisen Assassin’s Creedin hahmottelema social stealth, eli väkijoukkoon katoaminen on vihdoinkin oikeasti mahdollista ja ajoittain pakollista. Ihmisvilinässä salamurhien tekeminen on häkellyttävän helppoa verrattuna pelin muihin toimintoihin, jotka ovat enemmän tai vähemmän kankeita suorittaa. On silti pakko myöntää, ettei todellinen hiiviskely ole vieläkään aidosti vaihtoehto: kiinni jääminen on liian helppoa, minkä jälkeen tehtävä muuttuu suoraviivaiseksi miekkailuksi.

Tee tehtävä tai kerää tavara

Pelillisesti päätarinan tehtävät ovat entisellään. Ensin katsellaan välivideo, minkä jälkeen loikitaan katoilla hakemaan jokin tavara tai tavataan uusi kiinnostava persoona. Varsinainen salamurhatehtävä on oma minipelinsä. Rajattu alue on hiekkalaatikko, jonka sisällä käskyn saa toteuttaa haluamallaan tavalla. Jokaiseen toimeksiantoon on koodattu mukaan se ”oikea” toimintatapa, mikä tarkoittaa mahdollisimman huomaamatonta toteutustapaa. Harmillisesti näitä mahdollisuuksia on jokaisessa tilanteessa vain se yksi ja ainoa. Näin ollen aito valinnanvapaus puuttuu. Liian usein tehtävä päättyykin miekkailukesteihin, jonka lopuksi varsinainen kohde päästetään päiviltä. Puukotusta seuraava välivideo paljastaa, mihin suuntaan Arno Dorianin jahti seuraavaksi suuntautuu. Huolimatta toteutustapojen rajoittuneisuudesta nämä hiekkalaatikkomaiset salamurhatehtävät ovat onnistuessaan koko pelin tyydyttävintä antia.

Sivutehtäviä on moninkertaisesti enemmän kuin varsinaisia päätehtäviä. Uutta ovat muista peleistä lainatut murhamysteerit, joissa ensin kerätään rikospaikalta johtolankoja, haastatellaan osallisia ja lopuksi löydetään syyllinen. Toinen lisä ovat Nostradamuksen ennustukset, jotka ratkaistakseen saa aivoja vaivata tosissaan. Nämä kaksi uutuutta ovat aivan toista maata kuin muu peli, sillä painopiste on rauhallisessa asioiden pohtimisessa. Kaikkinainen toiminta loistaa poissaolollaan luoden hyvän vastapainon usein toiminnallisesti päättyville päätehtäville.

Pitkin poikin karttaa kerättävän tavaran määrää on ilmeisesti jopa lisätty. Vielä kymmenien tuntien jälkeenkin kartta on mustanaan kaikenlaista roinaa, mikä vaikeuttaa jo suunnistamista. Tarkoituksena on tietenkin ollut rohkaista pelaajaa tutkimaan Pariisia mahdollisimman monipuolisesti, mutta liika on liikaa. Runsaudenpulan voi nähdä myös positiivisesti: pelin maailmaan kykenee todellakin uppoutumaan. Pelkästään erilaisten sanomalehtien ja elämäkertojen lukemiseen pystyy kuluttamaan useamman tunnin.

Tänä vuonna perinteistä kilpailullista moninpeliä ei ole lainkaan. Omaan peliinsä voi kutsua maksimissaan kolme kaveria tutkimaan paikkoja. Isännän karttanäkymä on sama kaikille osanottajille, mutta toisen pelissä kerätyt tavarat säilyvät kerättyinä myös omaan peliin palatessa. Vain isäntä voi niin ikään päättää, mitä tehtävää joukko lähtee suorittamaan. Monen pelaajan toimeksiannot ovat varsin vaativia, mikä edellyttää suunnitelmallisuutta ja kommunikointia. Pelaaminen onnistuu myös yksin tai satunnaisessa seurassa, mutta tällöin suurin hohto on tiessään. Tuntemattomien kesken tehtävät muuttuvat alta aikayksikön ryntäilyksi ja hurjaksi miekkojen heilutteluksi. Moninpelikahinoihin viedään yksinpelissä kehitetty hahmo, joten on suositeltavaa pelata ensin yksin useita tunteja ennen seuranhakuun ryhtymistä.

Uuden sukupolven esitys

Ulkoasunsa puolesta Assassin’s Creed: Unity on todellakin seuraavaa sukupolvea. Maisemat ovat hyvin laajoja ja yksityiskohtaisia, mitä nyt välillä jokin yksittäisen lautasen pohjakuvio on harmittavaa pikselimössöä. Liikkuvia hahmoja on ruudulla Ubisoftin ilmoituksen mukaan jopa 5000, eikä ruudunpäivitys juurikaan takkuile ainakaan nyt jo julkaistun päivityksen jälkeen. Säätilat ja vuorokaudenajat muuttuvat pitkän pelisession edetessä. Välillä muutos on häiritsevän nopea, mutta onneksi yleensä riittävän hienovarainen. Kaiken tämän mahtavuuden hintana latausajat ovat joskus tuskastuttavan pitkiä.

Musiikki tukee toimintaa loistavasti hyppäämättä koskaan liikaa esiin. Toisaalta mikään sävelmä ei jää erityisesti mieleen. Äänimaailma on täynnä kaupungin hälinää. En edes halua tietää kuinka kauan äänisuunnitteluun on käytetty aikaa. Varsinainen dialogi on hyvin kirjoitettua ja onnistuneesti näyteltyä. Audiovisuaalisesti peli siis olisi mitä loistavin, mutta jo julkaisuviikonloppuna Internetiin alkoi ilmaantua videoita erinäisistä bugeista. Itse en kohdannut kuin kourallisen, mutta jokainen niistä oli omiaan rikkomaan muuten niin huolellisesti luodun immersion. Toivottavasti Ubisoft oppii näistä virheistä viimeistään ensi vuoden Assassin’s Creediin mennessä.

Tästä se taas lähtee

En voinut sietää Assassin’s Creed: Black Flagin purjehtimista tai merirosvoteemaa muutenkaan. Lisäksi tarina tuntui täytteeltä, koska se edelsi jo aiemmin koetun Assassin’s Creed III:n tapahtumia. Unity on sarjan paluu juurilleen. Arno Dorian on mielenkiintoinen persoona, jonka henkilöhistoria aukeaa tulevaisuudessa toivottavasti lisääkin. Ranskan suuren vallankumouksen Pariisi on miljöönä mielenkiintoinen ja hiekkalaatikkona ilolla tutkittava. Kavereiden kanssa pelattavat yhteistyötehtävät ovat toimiessaan antoisia. Rikkana rokassa ovat tekniset ongelmat, jotka pahaksi äityessään voivat miltei tappaa pelinautinnon. Tulevaisuuden päivitykset korjannevat asian.

Assassin’s Creed: Unity on suositeltava kokemus myös niille, jotka eivät sarjaan ole aiemmin koskeneet. Veteraaneille se on kunniakas paluu kaupunkiympäristöön muutaman vuoden metsissä ja saarilla juoksentelun jälkeen.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi