Ubisoftin Quebecissa majailevalla studiolla jäi ilmeisesti vielä Assassin’s Creed Odysseyn jälkeen kana kynimättä Kreikka-mytologian suhteen. Alkujaan Gods & Monsters -nimellä esitelty, sittemmin nimenvaihdoksen kokenut, Immortals Fenyx Rising loikkaa nimittäin vastaavaan miljööseen – ilahduttavasti kertaluokkaa humoristisemman lähestymistavan siivittämänä.

"Miälenvikasta läpändeerust", vai miten se joku Putous-hahmo nyt sanoikaan?

Kreikan jumalat ovat menettäneet voimansa ja alistuneet tulivuorensa syövereistä uhoavan Typhonin vallan alle – sama on käynyt suolapatsaiksi muuttuneille ihmisrodun edustajille. Ikoninen jumalkaksikko Zeus ja Prometheus kuitenkin arvelevat, että syystä tai toisesta avuttomalta vaikuttava kuolevainen voisi syöstä raivokkaasti liekehtivän örrimörrin vallasta. Avuksi saapuu tarinan alkupuolella olemattoman voimaton Fenyx, jonka harteille jää koko jumalköörin palauttaminen mahtipontiseen loistoonsa.

Immortals Fenyx Risingin tarina on tehty mukavan kieli poskessa, mutta selkeästi lähdemateriaaliin syvästi perehtyen. Viittauksia ainakin jossain määrin jokaisen tuntemaan mytologiaan tykitellään konekivääritulella pelimaailmassa, mutta erityisesti jatkuvasti taustalla lörpöttelevän Zeuksen ja Prometheuksen välisessä sanailussa. Hassunhauska, alituiseen neljättä seinää rikkova dialogi toimiikin alusta saakka seikkailun kantavana voimana, eikä läpänheitto käy missään vaiheessa teennäiseksi tai itseään toistavaksi. Fenyx Rising on huumorinsa puolesta ilahduttava piristysruiske Ubisoftin paikoitellen itseään liian vakavasti ottavien seikkailujen joukossa.

(Hyviä) ideoita ne on muidenkin (hyvät) ideat

Vaikka Fenyx Rising rullaakin Ubisoftin Assassin’s Creedeistä tutulla Anvil-pelimoottorilla, on ne suurimmat pelimekaniikkaa koskevat vaikutteet otettu Nintendon suunnasta. Kuolevainen Fenyx ei ole mikään salamurhaajasankari, sillä esimerkiksi Breath of the Wildistä tutuksi tullutta kestävyysmittaria täytyy silmäillä alituiseen toiminnan lomassa. Protagonisti saattaa esimerkiksi Odysseyn salamurhaajakaksikosta poiketen uupua tyystin kesken uimareissun tai kiipeilyn, jolloin matka vie ainoastaan kohti manan maita. Kuolemasta ei onneksi suuresti rangaista, vaan homma jatkuu lähes siitä, mihin se taivaan portteja kolkutellessa päättyi.

Näitä taivaan porttejahan kolkutellaankin sitten yllättävän usein, mikäli pelaaja eksyy Fenyxinsä kanssa turhan vaikeille alueille. Vaikka peli näyttää lapsenmieliseltä huumoripläjäykseltä, ei se päästä pelaajaa missään mielessä helpolla. Erityisesti haastavammat pomokahinat voivat hyvinkin olla useampien varttien mittaisia väsytystaisteluja, jotka saattavat ankarasta yrityksestä huolimatta päättyä pelaajan kannalta huonosti. Tässä vaiheessa ei auta kuin tähyillä valtavalta kartalta kiintopisteitä ja kehittää Fenyxistä hitaasti mutta kohtuullisen varmasti demijumalan kaltaista tappokonetta.

Uusia aseita ja kykyjä haalitaan toinen toistaan kinkkisemmistä luolastontapaisista, joiden suunnittelussa olisi tosin voinut pitää ylimääräisen aivoriihen tai parikin. Geneeristen näköisten haastealueiden pulmailu koostuu pääasiassa esineiden pyörittelystä, nostelusta tai työntämisestä, mikä ei onnistu vetämään vertoja vaikkapa Linkin kokemille luolastohaasteille.

Taistelumekaniikoissa sen sijaan on lainattu enemmän Ubisoftin omista tuotoksista, mikä erityisesti edellisten Assassin’s Creedien osalta on todettu varsin toimivaksi. Kevyitä ja raskaita iskuja jaellaan oikeilla olkapäänapeilla, minkä lisäksi tuoksinaan täytyy ripotella sopivasti väistelyjä ja vastaiskun mahdollistavia blokkauksia. Lisäväriä tuodaan matkan varrella opittavilla jumalaisilla kyvyillä, mitkä tekevät taisteluista entistäkin eeppisempiä. Ubisoft Quebec ei siis häpeile lainata ideoita toisaalta, luottaen sopivissa määrin myös itse kehittämiinsä rutiineihin – kokonaisuus toimii mainiosti!

Ei mikään lastenpeli

Näyttävän sarjakuvamaisen ulkonäkönsä puolesta Fenyx Risingiä voisi nopealla vilkaisulla luulla puhtaaksi lastenpeliksi. Pienoinen identiteettikriisi peliä vaivaakin, sillä välillä meininki on kaikesta huolimatta yllättävänkin synkkää. Turhan vakavaksi äityvät tunnelmat olisikin ehkä voinut jättää vähemmälle pistäen homman suosiolla aivan läskiksi, kuten tekevät taustalla rupattelevat Zeus ja Prometheuskin. Myös turhan korkea vaikeustaso sotii paikoitellen lupsakan visuaalisen ilmeen ja hömppähuumorin kanssa. Ei siinä, Fenyx Rising näyttää kaikesta huolimatta todella hyvältä, taidesuunnittelun erottuessa ehdottomasti edukseen nykypelien harmaasta massasta. Kankeilla aksenteilla puhuvaan ääninäyttelyyn olisi voinut toki panostaa vielä muutaman ylimääräisen työtunnin.

Immortals Fenyx Rising jättää pelaajalle hyvän mielen, sillä kyseessä on näinä ankeina aikoina ilahduttavan erilainen – muuten myös heti julkaisunsa aikaan mukavan bugivapaa – seikkailu. Tokihan mukaan omat pienet vikansa mahtuu, mutta vaaka kallistuu ehdottomasti loppupeleissä positiivisen puolelle. On myös mukava nähdä Ubisoftin keksivän täysin uusia nimikkeitä vanhojen sarjojen loputtoman lypsämisen sijaan – emmeköhän me näe Fenyxin vielä toistamiseenkin.