Homefront

Kaos Studiosin uusin räiskintä saapui kauppojen hyllyille ryminällä. Massiivinen mainoskampanja sekä lukuisat videot lupailivat tarinaltaan mielenkiintoista ja toiminnaltaan vauhdikasta, joskin kovin perinteistä ammuskelua. Homefront vastaa jossain määrin odotuksiin, mutta paljon jää myös parannettavaa.

Vapaustaistelua kotirintamalla

Tarina ja erityisesti tapahtumien taustat ovat Homefrontin vahvinta osa-aluetta. Kim Jong-ilin kuoltua Pohjois-Korean johto siirtyy hänen pojalleen. Tuore johtaja vie kansakunnan uusille urille. Pohjois- ja Etelä-Korea yhdistyvät ja maailmanvalloitus voi alkaa. Lopulta vuonna 2027 on Yhdysvaltojen vuoro kohdata Korean mahti. Öljyn perässä käytyjen sotien heikentämä Yhdysvallat jää pahasti Korean jalkoihin, eikä aikaakaan kun Korean armeija on miehittänyt entisen suurvallan. Vaihtoehtoinen tulevaisuus on absurdi mutta silti uskottava. Kenttiin piilotetut lehtiartikkelit tehostavat onnistuneesti tätä tunnelmaa.

Pelaaja heitetään entisen armeijan helikopterilentäjän Robert Jacobsin saappaisiin. Korean armeija ottaa miehen vangiksi ja lähettää uudelleenkoulutukseen. Vastarintaliikkeen yllätyshyökkäyksen seurauksena Jacobs pelastetaan, ja mies pestataan taistelemaan valloittajia vastaan. Jacobsin lentäjän taidot ja armeijakoulutus tulevat tarpeeseen, kun vastarinnan suunnitelmissa on toimittaa niukasti saatavilla olevaa polttoainetta Yhdysvaltojen armeijalle.

Ensimmäisen välivideon aikana käy selväksi, ettei Homefront ole todellakaan tarkoitettu perheen pienimmille. Vaikka väkivalta on tuttua muista räiskintäpeleistä, tarinan todenperäisyys saa sen tuntumaan sykähdyttävämmältä. En olisi uskonut, että näinkin paatuneena pelaajana tulisi hetkiä, joiden aikana tekisi mieli katsoa muualle tai ainakin laittaa äänet pois päältä. Vanhempien teloitus pienen lapsen itkiessä on karua katseltavaa.

Toimintaa rytmitetään muutamilla hiiviskely- ja ajoneuvo-osuuksilla, mutta suurimman osan ajasta pelaaja juoksee ase kädessä kurittaen valloittajia ja muita eteen sattuvia vihollisia. Vaikka mukana kulkee koko ajan muitakin vastarintaliikkeen taistelijoita, vihollisten luodit tuntuvat löytävän vain pelaajan. Välillä eteen tuli tilanteita, joissa tekoälyn ohjaamat tiimikaverit seisovat aivan vihollisen vieressä, mutta eivät saaneet tätä hengiltä. Samoin uljaat taistelijat saattoivat seistä luotisateessa pitkät pätkät, mutta kun itse kurkkasi nurkan takaa, ruutu välkkyi saman tien punaisena. Tähän on toki totuttu monissa muissa saman lajityypin peleissä, mutta aina sitä toivoisi, että muut hahmot käyttäytyisivät edes suurin piirtein järkevästi. Lukuun ottamatta tekoälyn kömmähdyksiä räiskintä on varsin toimivaa, vaikkakin hieman jäykän tuntuista. Onneksi herkkyyden voi säätää valikoiden kautta mieleisekseen. Useista lajityypin moninpeleistä tuttu, osumista ilmoittava tähtäimen ”välähdys”, on niin ikään tervetullut lisä yksinpeliin.

Audiovisuaalisesti Homefront jää jälkeen pahimmista kilpailijoistaan. Rosoiset reunat ja näkymättömät seinät rikkovat tunnelmaa, eikä äänissäkään ole kehumista. Aseiden paukkeesta puuttuu voimantuntu ja jatkuvasti taustalla soivat sankarisävelmät pikemminkin ärsyttävät kuin luovat fiilistä. Kuva myös repeilee ajoittain. Teknisistä murheista huolimatta sodan runtelemissa lähiöissä on tiettyä vetovoimaa. Rähjäiset talot, pakolaisleirit ja Korean armeijan panssarien jyske maalailevat synkkiä tulevaisuuden näkymiä. Toisaalta vastarintaliikkeen jäsenet jaksavat uskoa parempaan huomiseen. Oma aurinkoinen turvapaikka kaaoksen keskellä luo sopivan vastakohdan öisille taisteluretkille.

Valitettavasti Homefrontin yksinpeli on äärimmäisen lyhyt. Seitsemään kappaleeseen jaettu tarina on ohi ennen kuin se oikeastaan edes kunnolla ehtii alkaa. Mitään vaihtoehtoisia lähestymistapoja ei tarjota, eikä vaikeustason nostaminen muuta peliä juurikaan. Lopputekstien rullatessa tunne on pettynyt. Loistavasti rakennettu tarina ja sen pohjustus onnistutaan vesittämään perinteiseen räiskintäpelin tapahtumakulkuun. Eritoten loppu jätti kylmäksi, kun mitään ei oikeastaan saatu päätökseen.

Monipuolista verkkosotaa

Homefront sisältää maksimissaan 32 pelaajan moninpelin. Battlefield- ja Call of Duty -sarjojen vaikutteet näkyvät selvästi, mutta onneksi mukaan on saatu myös jotain uutta. Tuttuun tapaan moninpelissä kerätään kokemuspisteitä, ja tasojen karttuessa aukeaa uusia aseita, varusteita ja ominaisuuksia pelaajan käytettäväksi. Tasojen ja varusteiden avaaminen koukuttaa ihan yhtä lailla kuin esimerkiksi Call of Dutyssa. Ei ole ihme, että pelin uutena ostavat saavat mukana koodin, joka nostaa tasokaton viidestä seitsemäänkymmeneenviiteen.

Homefrontin moninpeli esittelee varsin mielenkiintoisen uudistuksen: ostettavat pisteputkipalkinnot. Pelaajat ansaitsevat taistelun tiimellyksessä pisteitä eli Battle Pointseja, joilla voi sitten ostaa erilaisia apuja luotiliiveistä ja kauko-ohjattavista tutkakoneista aina raskaasti aseistettuihin helikoptereihin. Pisteet eivät nollaannu pelaajan kuollessa ja niitä on taistelun alkaessa kaikilla pieni määrä käytössä. Fiksusti käytettynä ne antavat suurta etua niin pelaajalle itselleen kuin myös koko tiimille.

Pelimuotoja on kaksi. Perinteinen tappomatsi yltyy yleensä aikamoiseksi kaaokseksi, kun kentät ovat suhteellisen isoja, eikä mitään varsinaista päämäärää ole. Battlefieldin Rush-pelimuotoa muistuttava Ground Control on huomattavasti järkevämpää sotimista. Ground Controllissa joukkueiden tehtävänä on pitää hallussaan tiettyjä avainpaikkoja. Rintamalinja liikkuu ja uudet avainpaikat ilmestyvät kartalle, kun toinen joukkue on onnistunut pitämään paikkoja hallussaan tarpeeksi kauan. Molemmista pelimuodoista on lisäksi tarjolla Battle Commander -variaatiot. Näissä pelimuodoissa pitkät onnistuneet putket antavat pelaajalle uusia kykyjä, kuten lisää virtaa kauko-ohjattavaan koneeseen tai täyden latingin ammuksia. Pisteputken mukana tulevat edut pätevät vain käytössä olevaan laitteeseen, jolla pisteputki on ansaittu. Jos ampuu vihollisia hengiltä kauko-ohjattavalla minihelikopterilla, kopterin tuhouduttua pisteputken kerääminen on aloitettava alusta, vaikka pelaaja ei kuolisikaan. Vastustajatkaan eivät jää laakereilleen makaamaan, sillä Battle Commander tähtiä ansainnut pelaaja näkyy vihollisten tutkassa – mitä enemmän tähtiä sitä helpommin pelaajan löytää taistelukentältä.

Moninpeli lainaa paljon kilpailijoiltaan, mutta onnistuu niputtamaan kokonaisuuden Homefrontin näköiseen pakettiin. Pelaaminen tuntuu sopivan monipuoliselta ja erityisesti kauko-ohjattavat laitteet tuovat mukavaa vaihtelua. Kartat ovat isoja ja poikkeavat toisistaan tarjoten tiukkaa kaupunkitaistelua kuin myös aavoja alueita isoine korkeuseroineen. Ajoittaisia jäätymisiä ja muita yhteyksiin liittyviä ongelmia on havaittavissa, mutta peli-iloa ne eivät onnistu pilaamaan.

Ei yksinpeli vaan moninpeli

Markkinointikoneiston ponnistelut loivat kuvan eeppisestä vapaustaistelusta, mutta todellisuus oli loppujen lopuksi jotain ihan muuta. Tarinan pohjustukseltaan mainiota, mutta lyhyttä, ponnetonta ja audiovisuaalisesti vaisua Homefrontia ei pelkän yksinpelin takia voi suositella. Moninpelissä on rutkasti potentiaalia, vaikkei se tarjoakaan oikeastaan mitään, mitä ei olisi nähty jo monissa muissa lajityypin peleissä. Moninpeli on silti sopivan erilainen kokemus, eikä tekeminen lopu ihan heti kesken. Valitettavasti odotukset kohdistuivat nimenomaan yksinpeliin. Vakavan ja mielenkiintoisen aiheen alta paljastui kevyt räiskintävälipala seuraavaa suurta ensimmäisen persoonan ammuskelua odotellessa.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi