American Fugitiven kanssa samaan universumiin sijoittuva, GTA:n alkuajoilta inspiraatiota lainaava toimintapeli tarjoaa liian vähän juonivetoisia tehtäviä ja liikaa satunnaista sekoilua.
Lupa olla hiljaa
Olet Nick Cordell Jr. Hämärissä olosuhteissa kuolleen poliisipäällikön poika ja juuri poliisiakatemista valmistunut märkäkorva. Eläkeikää kolkutteleva työpari (Kelly, joka tuntuu olevan jo hieman seniili käyttäytymisensä perusteella) opastaa alkuun, sillä luvassa on paljon partiointia, sakottamista ja hodareiden syömistä. Paitsi ei ole, koska jokainen päivä Averno Cityssä on yhtä kaaosta. Ampuminen tuolla, rattijuoppo täällä. Hengenvaaralliset, puolet korttelista tuhoavat takaa-ajot ovat arkipäivää. Jopa siinä määrin, että kesken rutiinipidätyksen joku ohikulkija ammuskelee “sikoja” ilman järkevää syytä. Kolmantena päivänä ollaan jo murhatutkimuksessa mukana.
Mutta lähdetään liikkeelle rauhallisista perusteista. Pari ensimmäistä työvuoroa harjoitellaan käyttöliittymää, sillä The Precinct tarjoilee jotain uutta toimintapelien rintamalla. Pidätystilanteet on mallinnettu mukavan monipuolisiksi. Mitä törkeämpi rikos, sitä enemmän voi käyttää voimaa pidätystilanteessa, mutta aina pitää seurata protokollaa: Lukea epäilylle oikeudet, tarkistaa henkilötiedot, tutkia taskut ja mahdollisesti vielä puhalluttaa. Kun rutiinitarkastukset on tehty, pitää päättää mistä kaikesta kiinniotettua kansalaista syytetään. Listalla on kaikkea roskaamisesta ja mukiloinnista aina vakavampiin rikoksiin.
Jokainen oikea syytös antaa kokemuspisteitä, väärä tai aiheeton vähentää niitä. Lopuksi rötöstelijä päästetään joko sakko kädessä jatkamaan matkaa tai avustetaan asemalle odottamaan tuomioita. Tai jätetään kadulle siistissä ruumissäkissä. Järjestelmä on hauska lisä, vaikka välillä rötöksien perustelut jättävät raapimaan päätä. Eikö poliisia kohti ampuminen ole pidätyksen vastustamista? The Precinctiä kiusaavat muutenkin monet bugit ja tekoälyttömyys, mikä tekee siitä välillä ärsyttävän, mutta toisaalta äärimmäisen huvittavan pelattavan.
Benny Hill soimaan
Takaa-ajotilanteissa voi kutsua lisävoimia avuksi. Valittavana on muun muassa jalkapartio, poliisiauto tai vaikkapa piikkimatto tielle. Mitä korkeammalla kokemustasolla on, sitä enemmän valinnanvaraa pelaajalle tarjotaan. Varsinkin helikopteritehtävissä työkavereiden apuun on pakko luottaa, koska itse toimii vain ilmatukena, silminä muulle porukalle. On huvittavaa katsoa, kun ryhmä koppalakkeja juoksee epäillyn perässä, kaatuilee tai jää virka-auton töytäisemäksi. Konepelillä kädet ylhäällä seisova rikollinen saattaa olla liian hankala pala koko ACPD:n henkilöstölle, jota paukkaa paikalle jonoksi asti. Myös aina mukana oleva työpari juoksee päättömänä väärään suuntaan tai jumittuu vain tuijottamaan tyhjyyteen. Kelly, nyt ollaan töissä!
Tyhmyydet jaksavat naurattaa, mutta nekin käyvät nopeasti tylsäksi, kun tajuaa, ettei The Precinct tarjoa paljoa muuta. Päivät koostuvat rajatuista työvuoroista, joissa valvotaan liikennettä ja pidätetään erilaisia arjen sankareita. Välillä heidän taskuista löytyy todistusaineistoa, jonka perusteella saadaan paikallisia jengejä pidätysluvan alle.
Taustalla tutkitaan niin Cordellin isän kuolemaa kuin järjestynyttä rikollisuutta, mutta aivan liian harvoin tehtävät ovat muuta kuin satunnaisia kohtaamisia. Juonivetoisia tehtäviä on kerta kaikkiaan liian vähän. Peli ei oikein osaa päättää, tarjoaako se GTA-henkistä sekoilua vai vakavasti otettavaa poliisidraamaa – ja nyt se ei tarjoa oikein kumpaakaan.
Pienellä varauksella
Graafisesti teos on ihan toimiva, vaikkei tarjoakaan ihmeitä. Sää ja vuorokaudenajat vaihtelevat, mikä vaikuttaa kaupungin ilmeeseen. Kamera seuraa pelaajaa yläviistosta, oli sitten auton sisällä tai jalan liikenteessä. Ampuminen on realistisen epätarkkaa, ja autot liukuvat mutkissa kuin kasaritoimintaelokuvissa konsanaan. Fiilis on kauttaaltaan kohdillaan, vaikka monet (pienet) asiat ärsyttävätkin.
Kaupunkisuunnittelu jättää toivomisen varaa. Kahdesta saaresta koostuva alue ei ole valtava, mutta silti kaikki näyttää liian samalta. Korttelit eivät erotu toisistaan, eikä aluetta opi tuntemaan samalla tavalla kuin esimerkiksi Grand Theft Autossa. Radiokin tarjoaa vain pari unohdettavaa raitaa.
The Precinct on erikoinen tapaus. Sen reilu kymmentuntinen kampanja ei tarjoa kovinkaan jännittäviä hetkiä: puhuvia päitä ja sekopäisiä rosvoja. Mutta silti sen parissa viihtyy yllättävän hyvin pienissä erissä. Fallen Tree Gamesin olisi toivonut panostavan enemmän tarinaan ja selkeisiin tavoitteisiin, eikä vain päiväkohtaiseen vuorosykliin.
Tekoälyttömyys kääntyy jopa teoksen voitoksi, koska sekoilevat poliisivoimat ja täysin kahjot rikolliset tarjoavat useat naurut toilailuineen ja pitävät homman viihdyttävänä niinä hetkinä, jolloin rutiiniksi muuttuvat tavoitteet turhauttavat. Hintaluokassaan ihan hauska toimintapläjäys, kai.
KonsoliFIN on ylpeä OpenCriticin jäsen
