Vuonna 2016 ilmestynyt DOOM (arvostelu) oli id Softwarelta uskomattoman raaka, mutta pelillisesti raikas taidonnäyte, jota maailmalla (ja KonsoliFINissä) kehuttiin maasta taivaisiin. Nelisen vuotta myöhemmin julkaistu DOOM Eternal (arvostelu) oli studiolta puolestaan omissa kirjoissani lievästi harmittava sivuaskel, joka keskittyi liikaa tasohyppelykikkailuun, entistä sekavampiin sokkeloihin sekä turhankin hektisiin taisteluareenoihin.
Virheistä on nähtävästi otettu opiksi, sillä DOOM: The Dark Ages hylkää eksymisvaaran sekä liiallisen loikkimisen kokonaan ja keskittyy upeasti olennaiseen, uuvuttamatta pelaajaa liikaa. Teoksen 22 kenttää tarjoavat järjestään näyttäviä lokaatioita sekä muutenkin loppuun asti mietittyjä kokonaisuuksia, joiden pelaaminen on yksinkertaisesti pirun hauskaa puuhaa. Kaiken kukkuraksi keskiaikainen ja okkultistinen teema yhdistettynä modernimpaan scifiin löi ainakin minut ällikällä.
Tuomioteurastaja + karvainen viitta = lyömätön yhdistelmä
Käytännössä välittömästi pelaaja huomaa ensimmäisen merkittävän eron aiempiin sarjan nimikkeisiin verrattuna: DOOM: The Dark Ages panostaa edeltäjistään poiketen yllättävän paljon tarinaansa välivideoiden turvin. Höpiseviä hologrammeja ei oikeastaan ole (radiokamuja sen sijaan on) ja codexien määräkin on jokaisessa maailmassa käytännössä minimaalinen. Tämä maistuu, sillä pelin tarinankerronta on rytmitetty onnistuneesti ja sitä on muutenkin todella viihdyttävää seurailla.
Teos on kaiken kukkuraksi esiosa, joka sijoittuu aikaan ennen vuoden 2016 DOOMia. Seikkailu alkaa, kun eri ulottuvuuksien väliset sodat ovat syttymässä ympäri universumia. Vihreähaarniskainen sankarimme Doom Slayer odottaa samaan aikaan käskyjä komentajaltaan, sillä hänestä on tullut sodankäynnin täsmäase, jonka odotetaan ratkaisevan toivottoman tilanteen. Teurastajamme laskeutuu tietenkin keskelle kovinta mähinää, jossa meno näyttää varsin keskiaikaiselta. Enempää juonesta ei oikeastaan tarvitse etukäteen tietää, senkun nappaa popparit viereen ja nauttii.
Paitsi eihän niitä ehdi juuri syödä, kun demoneita puskee päälle vasemmalta, takaa ja oikealta ja meno yltyy käytännössä välittömästi brutaaliksi asehipaksi. Heti kättelyssä on kuitenkin todettava, että tutkimisen, räiskinnän ja puzzleilun tasapaino on saavuttanut DOOM: The Dark Agesissa viimein aika lailla täydellisen tasapainon. Edeltäjät olivat jatkuvine möröntappoareenoineen ja sokkeloisine kenttineen paikoin hyvin uuvuttavia ja itseään toistavia kokemuksia, vaikka erityisesti ensimmäinen DOOM huippuräiskintä olikin.
The Dark Ages tarjoaa kyllä välillä samankaltaisia areenamaisia ”lihamyllyjä”, mutta ei läheskään niin usein, sillä suuremmat vihollismassat on sijoitettu monesti hieman avonaisemmille alueille. Uusin DOOM on myös temmoltaan hieman maltillisempi monin paikoin ja se osaa antaa pelaajalleen enemmän tilaa juuri oikeissa kohdissa. Kartat ovat toki edelleen isoja, joskus melko avonaisiakin, joten se tuntuu edelleen modernilta boomeri-räiskinnältä. Turha pelätä siis, että seikkailu äityisi liian rauhalliseksi missään vaiheessa, mutta ainakaan allekirjoittanut ei uuvahtanut tyystin pelin parissa niin usein.
Ai niin, ja aseita, niitähän muuten on sopiva annos uutta ja vanhaa. Enempää en halua paljastaa, sillä mukana on jälleen varsin ihailtavaa luovuutta!
Kilven takaa on hyvä huudella
Toinen iso uudistus liittyy pelattavuuteen. Kuten totesin, ”marioilu” ja heittokoukkukikkailu on taaksejäänyttä elämää, nyt pysytään taistellessa maan kamaralla ja otetaan kilpikädellä torjuntavoittoja paukuttelun lomassa.
Kilpi toimii suojan ohella muun muassa pulmanratkonnan apuna sekä vihollisten tainnuttajana, ja sitä voi käyttää myös vaikeampiin paikkoihin pääsemiseen sekä aseiden tehostamiseen. Kaiken kukkuraksi kilpeä voi hyödyntää parryamiseen, joka tiettyjen rähisijöiden kohdalla lennättää nimenomaan vihreät ammukset takaisin kohti vihollista. Vihreiden lyömäaseiden oikea-aikainen suojaaminen taas tainnuttaa vihtahousut hetkellisesti. Temput tehtyään kilpi palaa takaisin isäntänsä hoteisiin vähän bumerangin tapaan.
Eikä tässä vielä kaikki. Alkupelissä lähitaisteluaseen virkaa toimittaa rautahanskalla varustettu nyrkki, myöhemmin sotavarsta (tai nivelnuija, rakkaalla aseella on monta nimeä). Lähimättäminenkin tuntuu toimivan omaan makuun paremmin kuin aiemmissa teoksissa. Kun aiemmin tunnuttiin loikkivan summanmutikassa Glory Killistä toiseen, The Dark Agesissa systeemi on paljon jouhevampi. Kyllä, mukana on yhä räätälöityjä animaatioita, mutta nyt voit esimerkiksi iskeä tainnutettua vihollista moukarilla vain kerran ja katsoa, kuinka tämä räjähtää silmänräpäyksessä resursseiksi.
id Softwarea on kehuttava myös siitä, etteivät he syrji haasteelle allergisia ihmisiä. Mukana on tälläkin kertaa taatusti jokaiselle sopiva vaikeustaso, jota voi lisäksi vaihtaa milloin vain. Itse lähdin matkaan keskivaikealla, jossa sai omaan makuun hyvässä tasapainossa onnistumisen tunteita sekä ponnisteluja. Lisäksi kartta on mielestäni nyt loogisempi kuin koskaan, eikä sitä kannata unohtaa, jos haluaa löytää kentistä kaikki kerättävät.
Osiensa summana aseiden ja ominaisuuksien synergia on erittäin luonteva kokonaisuus ja kenties parasta, mitä tämän uuden DOOM-sarjan kohdalla on nähty. Pelattavuus on ennen kaikkea tasapainoista ja palkitsevaa, unohtamatta tietenkään nopeaa tempoa sekä brutaaliutta. En vain voi olla hämmästelemättä, miten nopeasti verrattain monisyiset mekaniikat iskostuivat tällaisen vähemmän FPS-pelejä pelaavan nyhvönkin selkärankaan. Tulee sellainen olo, että näinhän tämän olisi kuulunut aina toimia!
Ammu tykkitornilla kuin vuonna 2007 konsanaan
Kaiken nannan keskellä soppaa on mukana hämmentämässä myös sarjalle uusia osuuksia ja aspekteja, jotka tuovat vaihtelua hurmeisen kokemuksen keskelle. Tai pitäisikö sanoa uusvanhoja, sillä erityisesti (asiansa ajavat) tykkitornikohtaukset muistuttavat jostain Xbox 360 -aikakauden tuotoksista. Muina uutuuksina nähdään mecha- ja lohikäärmeosuuksia, joista kumpikaan ei varsinaisesti räjäytä tajuntaa, kunhan nyt ovat mukana tasapainottamassa vähintäänkin tapahtumarikasta seikkailua. Erityisesti mechan avulla mellestäminen on tönkköydestään huolimatta kuitenkin sen verran hauskaa ja näyttävää puuhaa, etten sitä vaihtaisi tästä reissusta missään nimessä pois.
Audiovisuaaliselta toteutukseltaan DOOM: The Dark Ages on vähintäänkin mestarillinen, sillä okkultistiset, vahvasti tuomiopäivältä haiskahtavat maisemat ovat monesti todella hienoa katseltavaa. Grafiikka muutenkin on id Softwarelle ominaisesti kova tekninen taidonnäyte, minkä lisäksi peli pyörii silkinpehmeät 60 ruutua sekunnissa ilman hikkoja. Aseissa on potkua ja musiikkikin sopii taustalle pääosin todella hyvin, mutta…
Älkää käsittäkö väärin: muun muassa Xbox Onen Halo-kokoelman (arvostelu) sekä The Callisto Protocolin (arvostelu) ääniraidan takana olleen Finishing Moven säveltämä musiikki on kautta linjan erinomaista työtä, eikä metallia ja mureita kitaroitakaan ole unohdettu. Mutta en voi olla miettimättä, mitä australialainen hevinikkari Mick Gordon olisi saanut aikaiseksi tällä kertaa. Harmi vain, että id:n ja Bethesdan puolelta tehtiin kaverille ilmeisesti hyvin kusiset temput, jonka johdosta yhteistyö päättyi jo vuosia sitten. Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi täältä.
Sleijeri, Silppuri, mitä näitä nyt on
DOOM: The Dark Ages on pienistä harha-askelistaan huolimatta loistava räiskintä. Sen tunnistaa ehdottomasti tuttuun peliperheeseen kuuluvaksi, mutta samalla se on edeltäjiinsä verrattuna täysin omanlaisensa paketti, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan.
Olen suorastaan hämmästynyt, miten vahvasti seikkailu vei mukanaan: sen oppimiskäyrä on mainiosti suunniteltu ja uudistukset puolestaan toimivat omalla kohdallani erinomaisen hyvin. Kun tähän lisätään vielä mainio ”sleijerinkehittymissysteemi” sekä kerättävät aarteet kuten tutut saatanalliset pehmolelut, voi kokemusta suositella lämpimästi niin DOOM-faneille kuin aiemmat osat skipanneillekin.
Vanhaa Segan slogania lainatakseni: To be this good takes (Dark) Ages, sillä uutukaisesta tuli omissa kirjoissani uuden DOOM-trilogian lemppariosa.
KonsoliFIN on ylpeä OpenCriticin jäsen
