Bionic Bay käynnistyy turhia selittelemättä nimettömäksi jäävän protagonistin tuusatessa jonkinmoisen tieteishenkisen mysteeriprojektin parissa. Pieleenhän homma vähemmän yllättäen menee, minkä jälkeen ainoana tavoitteena on selvitä mielikuvituksellisissa, jopa maalauksellisissa, 2D-maisemissa. Tarinaa ei sen kummemmin alusteta, mutta sitä avataan hieman muutaman matkan varrella vastaan tulevan tekstipäiväkirjan muodossa.
Vähempi on joskus parempi
Alkuun pelaajalla on käytössään oikeastaan vain kävely, nopea pyrähdys ja hyppy, mutta heti alkumetreillä pelaajalle esitellään myös koko seikkailun kantavaksi ominaisuudeksi nopeasti muodostuva paikanvaihtoliike (swap). Tämän avulla päähahmo voi vaihtaa paikkaa maailmasta löytyvien objektien kanssa, lopputulemana tietysti monenmoista aiheeseen liittyvää pulmantynkää.
Kohtalaisen simppeliä perusasetelmaa hämmennetään tasaisin väliajoin esiteltävillä uusilla pelimekaniikoilla, oli sitten kyse trampoliinisäteistä, painovoimakikkailusta, ajan hidastamisesta tai esineiden jäädyttämisestä – vain muutamia mainitakseni. Seikkailun edetessä viiden tunnin toiselle puolelle nousee väkisin mieleen, olisiko vähempikin loppupeleissä riittänyt – perusmekaniikat kun toimivat mainiosti, olisi ehkä kompakti ja lyhyempi paketti voinut toimia jopa nykyistä paremmin.
Vaikea, on se
Vielä normaalia enemmän harmaita hiuksia tällaiselle yli nelikymppiselle pelijournalistille aiheuttaa erityisesti loppupuolella suorastaan brutaaliksi kohoava vaikeustaso. Yhdistä tähän paikoitellen rahtusen epäselvät puzzlet, niin ainakin allekirjoittaneella seikkailu jäi kesken noin kuuden tunnin tuskailun jälkeen – vaikeustasoakaan kun ei voi muuttaa helpommaksi. YouTube-videoiden ja kenttälistauksen perusteella loppu häämöttäisi jo ihan jokusen minuutin pelaamisen päässä, mutta jääköön se nyt tällä haavaa kokematta.
Joissakin tilanteissa eteneminen jumahti pitkiksi toveiksi ihan vain koska pulman ratkaisumalli oli hieman turhan epäselvä ja tämä toi kokemukseen epämääräisyyden tuntua. Esimerkiksi lähes täydellisyyttä hipovan Ori and the Blind Forestin kaltaista oppimiskäyrän tasaista nousua ja sen myötä hiljalleen tapahtuvaa etenemistä ei päässyt tapahtumaan missään vaiheessa. Mukana on lisäksi muutamia nopeatempoisempia pakenemiskohtauksia, jotka eivät oikein istu muutoin aika rauhalliseen kokonaisuuteen.
Kaunis kuin mikäkin
Audiovisuaalisella puolella Bionic Bay on ehdotonta priimaluokkaa. Tehdasmaista ja luonnollista estetiikkaa yhdistelevä taidesuunnittelu häikäisee oikeastaan aivan joka hetki, joskin pelin aavistuksen liian pitkän keston vuoksi pieneltä yksitoikkoisuudeltakaan ei voida välttyä. Joka tapauksessa minimalistista värimaailmaa noudattelevat pelimaailmat ovat monenlaisine valoine ja varjoineen aivan ehdottoman upeita, siitä ei pääse mihinkään.
Musiikkeja ei käytännössä ole, mutta niitä ei jää kaipaamaankaan pääpainon ollessa ympäristön äänissä ja ambient-henkisissä fiilistelyissä. Niin tai näin, Bionic Bay tarjoaa kautta linjan nannaa niin silmille kuin korville – kerrassaan hieno suoritus pieniltä indiestudioilta. Pientä osviittaa pelin häikäisevästä ulkoasusta saa vilkaisemalla arvostelun lopussa olevaa kuvagalleriaa: se on todellakin ihan #NoFilter.
Kummituskisailua
Aivan yksinäisen suden seikkailukokemus Bionic Bay ei ole. Mukana on hieman yllättäen myös speedrun-henkinen verkkopeliosio, jossa päästään kirmailemaan muiden pelaajien jälkeensä jättämiä haamusuorituksia vastaan. Alati vaihtuva kenttävalikoima tuntuisi hakevan sisältönsä pääosin emopelin puolelta, joten nämä haasteet ovat aikalailla tuttua kauraa tarinamoodin tahkonneille. Pienoisena pettymyksenä tosin mainittakoon, että pelaajamäärien vähyys näkyy suoraan lähes tyhjien tulostaulujen muodossa – harmi, sillä tällainen vauhtijuoksu omana moodinaan on ihan mukavaa lystiä.
Bionic Bay ei ole missään nimessä huono peli, päinvastoin, se on hetkittäin suorastaan upea kokemus. Valitettavasti pienoiset pelimekaaniset virhearvioinnit ja turhan vaihteleva vaikeustaso nakertavat tähdistä pois ainakin yhden, ehkä jopa kaksi.
