Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Ilmestyskirjan ratsastajat demonikuninkaan jäljillä

Allekirjoittaneen ensikosketus Darksiders-peleihin tuli koettua juurikin Darksiders Genesiksen kohdalla. Traileri sai vakuuttuneeksi, eivätkä odotukset pettäneet. Brutaalia mättämistä sisältävä tekele onnistuu panostamaan toimintansa ohella etenkin huumoriin, loottaamiseen ja perinteiseen hyvä vastaan paha -juoneen.

Superkaksikon esiinmarssi

Pelin kaksi päähenkilöä, suomalaisittain Tauti ja Sota, edustavat Neuvostoa, joka toimii kaiken olevaisuuden tasapainoa ylläpitävänä tahona. Hurjapäiset Ilmestyskirjan ratsastajat ovat saaneet Neuvostolta tärkeän tehtävän, jonka lopullisena tavoitteena on demonikuningas Luciferin saattaminen manalan majoille. Salaperäisen pääpahiksen olinpaikasta ei ole tietoa, joten sankarikaksikko päätyy etsimään johtolankoja koluamalla demonipahisten syntysijoja, teurastaen kaiken tieltään. Tehtävä ei ole helppo, sillä Lucifer on jakanut yliluonnollisia voimia Helvetin asujaimistolle, joita kohdataan moneen otteeseen tarinan aikana.

Jo alkuintrossa väläytellään teräväkielisen Taudin luonnetta, kun hän astelee rehvakkaana suurilukuisen pahisjoukon keskelle yksin, ja hetken haasteltuaan hän lahtaa porukan pomon niille sijoilleen. Tässä kohtaa näyttämölle pomppaa varjoista ilmestyvä aisapari Sota, joka naulitsee vihollisten katseet olemuksellaan.

Tutkimista, puzzleja ja tarinantynkää

Darksiders Genesis on siitä mukavan helppo peli, että päätarinatehtävien aikana vastaan tulee vain vihollisia, joten aseiden kanssa ei tarvitse varoa lainkaan. Suuremman haasteen tarjoaa niin sanottu loottinälkä, sillä jokaiselle kartalle on piilotettu tuhti määrä kerättäviä esineitä. Esineiden sijainnin ja kokonaismäärän näkee löytämällä alueen kartan, mutta jostain syystä pelintekijät ovat jättäneet kartalta pois sankarikaksikon sijainnin. Kartta on vieläpä jätetty – ehkä tarkoituksella – vinoon aarteiden kätkemiseksi, joten sen tulkitseminen ei ole kovin helppoa. Lootin perässä juoksevat saattavat siis joutua haravoimaan useampaan kertaan samoja alueita. Kameraa ei voi myöskään itse hallita, joten kurkistelu katveen taakse jää vain ajatukseksi.

Toisinaan Tauti ja Sota löytävät pelistä ikoneita, jotka laukaisevat pienen jutustelutuokion kaksikon välille. Keskusteluissa kuullaan usein Taudin sarkastista huumoria ja piikittelyä, kun taas vakavampi Sota pyrkii enimmäkseen vain sietämään kumppaninsa letkautuksia. Molemmilla on kuitenkin hetkensä sanan säilän kalistelussa: kaksikon jutuille tuli hörähdettyä useamman kerran. Sen sijaan tarinatehtävien välissä olevat keskustelutuokiot suorastaan ärsyttävät, sillä ne käydään "Kaikuparatiisiksi" nimeämässäni paikassa. Ratsastajat kohtaavat tuolloin tuttuja naamoja, jotka auttavat kaksikkoa etenemisessä. Ikävä kyllä keskusteluihin on lisätty kaikuefekti, jonka kuuntelu käy pidemmän päälle todella raskaaksi. Lisäksi tarina kerrotaan sen verran pirstaleisena, että kokonaiskuvaa on melko vaikea rakentaa.

Tutkimisen ohella taistelukentät tarjoavat pieniä mysteereitä, joiden ratkaiseminen on yleensä pakollista. Apuvälineinä käytetään muun muassa portaaleja avaavia pommeja, pitkän matkan päästä esineitä nappaavaa koukkua, esteitä murskaavaa käsinettä tai kohteesta toiseen lentävää sirkkeliä. Näiden käytön ohella hyödynnetään sekä Taudin ja Sodan kiipeilytaitoja että kevyitä siipiä, joiden avulla he pystyvät leijailemaan hetken ilmassa. Osa palapeleistä on rakennettu varsin älykkäästi, ja niiden ratkaiseminen tuottaa mukavia ahaa-elämyksiä. Varjopuolena tietyt hyppy- ja kiipelypuzzlet saavat verenpaineen nousemaan ennen kuin kontrollit sisäistyvät aivokuoreen riittävän hyvin.

Puitteet kunnossa

Darksiders Genesis ansaitsee paljon kehuja. Vaikka ruumiit katoavatkin taisteluareenoilta kuin savuna ilmaan, niin suurikokoisen monsterilauman niittäminen maistuu aina yhtä hyvältä. Yksinpelissä hahmonvaihto on toteutettu erinomaisesti, ja ratsumieskaksikon huudot taistelun keskellä lisäävät tunnelmaa taistelukentän melskeeseen. Ulkoisesti maisemat ovat todella upeita. Äänimaailma on "Kaikuparatiisia" lukuun ottamatta miellyttävää kuunneltavaa.

Pelattavuus kerää myös pisteet kotiin, sillä molempien hahmojen kaatuessa takaperinkelausta tulee hyvin vähän. Lisäksi teos on varustettu tallennussysteemillä, joka mahdollistaa keskeytyksen lähes aina – ja seikkailu jatkuu samasta kohdasta ensi kerralla. Halutessaan pelin vaikeustasoa voi säätää kesken seikkailun, mikäli meno tuntuu liian lepsulta tai haastavalta. Oman mausteensa peliin tuo myös kykypuu, jota täytetään kaatuneiden demonien pudottamilla ytimillä.

Molemmat taistelijat kykenevät lähitaisteluun, mutta Sota omaa huomattavasti monipuolisemmat ja tehokkaammat lähitaisteluhyökkäykset, kun taas kaukotaistelu on Taudin selkeä vahvuus. Kaksikko täydentää toisiaan erinomaisesti, vaikka yksinpeli ei ylläkään aivan samanlaiseen mättämisen riemuun kuin kaverin kanssa tahkotessa.

Peli on mahdollista kokea samalta kotisohvalta jaetun ruudun kautta, mutta myös co-op verkon yli onnistuu. Yksinpelitilassa taistelutantereesta saa huomattavasti paremman näkymän, mutta tällöin ohjataan vain yhtä sankaria kerrallaan. Vaihtaminen tapahtuu kuin Tekken-peleissä konsanaan, läpsystä suoraan kentälle. Tietyillä alueilla molemmat seikkailijat voivat kutsua kolmanneksi pyöräksi mukaan hevosen, jolla kelpaa karauttaa vihollisjoukon keskelle sapeli heiluen. Humma nopeuttaa myös alueiden tutkimista.

Vaikea päästää irti

Roolipelimaailman ystävien voi olla vaikea irtaantua taistelukentältä, sillä usein tekee mieli ottaa "vielä se yksi alue" tutkittavaksi, tai käydä löylyttämässä alueen pomo demonijoukkioineen. Itseään voi haastaa myös myöhemmin peliin aukeavalla areenalla, jossa taistellaan lukuisia vihollisaaltoja vastaan. Areenasta tulee elävästi mieleen ensimmäisen God of Warin "Jumalten haasteet", jotka aukesivat läpipeluun jälkeen.

Äänimaailman ohella pientä nurinan aihetta aiheuttavat muutamat kohdat, joissa hyppeleminen, kiipeäminen ja parissa kohdassa myös jumiin jääminen nostivat ärräpäitä ilmaan. Yksinpelissä tämä ei ole ongelma, sillä hahmonvaihto päästää pinteestä, mutta kaksinpelissä moista ei katsota hyvällä. Lievää puudutuksen tunnetta tuo myös samojen kenttien koluaminen, sillä tietyt puzzlet eivät ole suoritettavissa ennen oikeiden varusteiden löytämistä. Parkour-taitoja vaativia tilanteita lukuun ottamatta ylhäältä kuvattu peli tuo elävästi mieleen etenkin Diablo 3:n, vaikka Darksiders Genesis onkin pienemmän mittapuun tekele maailmansa osalta.

Kokonaisuutena Darksiders Genesis ei ansaitse aivan viittä tähteä, mutta nykyiselläänkin peli hivelee makuhermoja. Tiivistettynä se on reilusta mättämisestä ja roolipelimaailmoista kiinnostuneille varma valinta.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi