Saarella sata lasissa

Moottoripyöräpelit ovat olleet vuosikausia käytännössä pelkästään italialaisen Milestonen leikkikenttää. Voisikin sanoa, että tilanne on jatkunut jo liian pitkään samanlaisena, sillä kilpailun puutteessa valtavat kehitysaskeleet jäävät luonnollisesti uupumaan.

Pari vuotta sitten ranskalainen Kylotonn pyrki kaksipyöräisten apajille TT Isle of Man: Ride on the Edge -nimihirviöllään. Oivasta ideasta huolimatta liian monin tavoin vaillinaiseksi jäänyt debyytti katosi kuitenkin yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Legendaariseen Mansaaren ympäriajoon keskittyvää konseptia ei silti suostuttu hautaamaan. Jatko-osassa kehittäjä puskee kokonaisuutta jopa yllättävän paljon eteenpäin.

Uudella vaihteella

Isoimpana kehitysaskeleena sisältöä on tarjolla tällä kertaa huomattavasti reilummin. Osa kisoista pätkäistään edelleen massiivisen ympäriajon reiteiltä, mutta mukana on kosolti muita pienempiä rata-alueita. Kylotonn kokeilee siipiään jopa avoimen maailman puolella, sillä kartalle pääsee kruisailemaan vapaasti erilaisten pikkuhaasteiden parissa. Forza Horizonin laarista lainattu konsepti jää toki valovuosien päähän esikuvastaan autioiden tiestöjen sekä turhan harvakseltaan esiintyvien haasteiden vuoksi, mutta toimii silti kivana pikkubonuksena vakavamman ajamisen ohessa.

Varsinainen vakavoituminen tapahtuu täysimittaisessa uramoodissa, jossa valitaan genrelle ominaiseen tyyliin tiimi tavoitteineen tai ajellaan tyystin omalla kalustolla. Kisoihin saa mukaan nykytrendin hengessä erilaisia haastekortteja joko urakkaa helpottamaan tai panoksia kasvattamaan. Onpa pyörää mahdollista kevyesti kehittääkin.

Muutoin perinteiseltä vaikuttava moodi erottautuu kilpailijoistaan tavallista aktiivisemmalla kalenterin käytöllä. Kausi ahdetaan kirjaimellisesti täyteen tapahtumia eri luokkineen. Pelaaja joutuu itse valitsemaan osallistumisensa usein päällekkäisestä tarjonnasta. Yksittäiskisoja poimimalla rahaa ja palkintosijoja kertyy kenties helpommin, mutta silloin samaan aikaan järjestettävä mestaruussarja saattaa lipsahtaa sivu suun.

Kalenterin lopussa häämöttää aina se pääruoka, eli tosielämää imitoiva, yli 60 kilometrin mittainen taisto saaren ympäri. Kyseiseen finaaliin täytyy kuitenkin lunastaa paikkansa riittävällä määrällä vaikeampia koitoksia vuoden varrella, joten helpoimman reitin kulkija siirretään kylmästi seuraavaa kautta odottamaan.

Oivasti rakennettu systeemi kärsii kehittäjän resurssien puutteesta, sillä kokonaisuus jää hyvin askeettiseksi. Palkintopalliseremonioita tai oikeastaan mitään ylimääräistä kromia esimerkiksi varikon uumenista on turha odottaa, vaan kaikki informaatio esitetään tylsissä tekstilaatikoissa. Toisin sanoen motivaatio uran tahkoamiseen on etsittävä ajamisen ilon kautta.

Perstuntumalta penkkaan

Vehreiden niittyjen, pikkukylien ja metsäpätkien läpi kaahaaminen onkin Isle of Manissa yllättävän viihdyttävää. Realistisen kapeiden tiestöjen loivissa mutkissa peli on parhaimmillaan. Pyörän ohjastaminen kovimmissa vauhdeissa tuntuu autenttisen säväyttävältä jo kuskin takaa kuvattuna – puhumattakaan kypärän läpi avautuvasta näkymästä. Tyylistä riippumatta tismalleen oikean ajolinjan saalistaminen pitkissä kurveissa tarjoaa tyydytystä. Kokemusta voi luonnollisesti säätää mieleisekseen esimerkiksi päättämällä, haluaako käyttää jarruja erikseen.

Milestonen tuotosten kustomoitavuuteen tai pyörän yleiseen dynaamisuuteen ei kuitenkaan ylletä, vaan haaste syntyy äkkivääryydestä. Esimerkiksi paikaltaan kiihdyttäminen loppuu ensialkuun nolosti, kun mopo karkaa liian innokkaan kaasuttajan alta. Toden teolla hermoja koetellaan kanttareissa, sillä pienikin reunustan leikkaus johtaa käytännössä aina kaatumiseen. Piinkova kisakuljettaja kellahtaa niin ikään välittömästi, mikäli rengas vähänkään lipsahtaa hiekalle. Ympäristöt voisivatkin vaarallisuutensa puolesta olla kauniiden niittyjen sijaan laavaa, joten reunaviivoja oppii kunnioittamaan viimeistään kantapään kautta. Kaatumiset pilaavat ajorytmin lisäksi yleisen fiiliksen, sillä kunnollisiin pyllähdysanimaatioihin ei panosteta lainkaan.

Kisat käydään joko porrastettuina lähtöinä aidon Mansaaren ympäriajon hengessä tai tavallisena yhteisstarttina. Porrastetusti kelloa vastaan ajaminen edustaa sitä parempaa viihdettä, sillä tekoäly jättää kylmäksi. Konekuskit painavat tylsästi omaa latuaan pelaajan toimista riippumatta. Lisäksi katras hajoaa nopeasti ympäri rataa, joten trailereilla esiteltävä kylki kyljessä vääntäminen jää useimmiten haaveeksi.

Kylotonnin kynäilemästä ulkoasusta on helppo päätellä, että tälläkään kertaa kehitystiimin resurssit eivät yllä taivaisiin asti. Pyörät näyttävät hyvältä, ja pitkälle avautuvat maisemat tarjoilevat satunnaisesti komeita näkymiä jylhine korkeuseroineen. Pääosin lopputulos jää kuitenkin kovin keskinkertaiseksi. Kokonaisuutta rokottavat toisinaan valaistuksen ongelmat, kun kuva kärsii liiallisesta tummuudesta taivaalla loistavasta auringosta huolimatta. Ruudunpäivitys on Xbox One X -versiossa tasaisen hyvää, mutta silkinpehmeästä 60 ruudun sekuntivauhdista ei kannata haaveilla.

TT Isle of Man: Ride on the Edge 2:sta huokuu samanlainen turhauttava keskinkertaisuuden leima, joka yhdistää useimpia ranskalaisstudion pelejä. Tällä kertaa läpi tunkee kuitenkin myös kehittäjän rakkaus lajia ja Mansaaren tapahtumaa kohtaan. Alkuun turhauttavalta ja kovin askeettiselta vaikuttava päristely muuttuu kuin vaivihkaa koukuttavampaan suuntaan, kunhan ajamisen sisäinen logiikka alkaa kilometrien kertyessä iskostua selkärankaan. Parhaimmilla hetkillä pyörän puikoissa onkin lopulta helppo antaa paljon muita pelin vajavaisuuksia anteeksi.

Kirjaudu kommentoidaksesi