Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Tolkumpi kuin luulisi

Death Stranding on hämmentänyt pelaajia häröllä ennakkomateriaalillaan jo parin vuoden ajan. Myös Hideo Kojiman poukkoilevat mielenmaisemat ovat tiedossa jo ennakkoon, joten miehen uutukaista on odoteltu kauhunsekaisin tuntein – varsinkin kun visionääri on nyt vapaana Konamin ikeestä. Kyllä, Death Stranding on monessa suhteessa omituinen, mutta silti huomattavasti odotuksia tolkumpi ja toimivampi paketti.

Näinhän sen täytyi mennä?

Aloitetaanpa Death Stranding -kuvioiden avaaminen hypoteettisella tarinalla alkuvuodelta 2017. Konamin kanssa aikansa kättä vääntänyt Kojima rentoutuu yksikseen kotosalla suosikkibändi Low Roarin ja hyvän pelin ääressä. Haaviin on tarttunut Guerrilla Gamesin loistava Horizon Zero Dawn, jossa protagonisti Aloy vaeltaa kompastellen lumihuippuisilla vuorilla. Kojima rakastuu suunapäänä ja päätä pahkaa tunnelmaan sekä hienosti animoituun päähahmoon – tiedättehän, samalla tavalla kuin Kojima rakastuu vaikkapa Geoff Keighleyhin, Guillermo Del Toroon tai Apocalypticaan? Konamikaan ei ole enää määräilemässä taustalla, niin samaan syssyyn voisi ostaa Guerrillan kyhäämän Decima-pelimoottorin, kehittää simppelin idean ympärille jonkinmoisen tarinakehyksen ja pestata mukaan projektiin muutamia hyviä kavereita. Hypätään vuoden 2019 loppuun: Death Stranding on kaupoissa. Pakko myöntää, että tämän hypoteesin aikajana saattaa vaatia hieman viilausta, mutta käytännössä homma olisi oikeasti saattanut tapahtua juuri näin – niin minä ainakin haluan kuvitella!

Bridges – connecting people

Death Stranding on todellakin rakennettu aikalailla yhden ainokaisen pääteeman, ihmisten yhdistämisen, varaan. Tämä näkyy niin Amerikan mantereen yhdistävän Chiral Network -tietoverkon rakentamisessa kuin pelin sosiaalisessa aspektissa. Toivoa täytyisi luoda ihmisiä yhdistämällä, varsinkin kun Amerikan viimeinen presidentti päätyy heti kättelyssä traagisesti manan maille. Viimeinen toivo on Sam Porter Bridges: yksinäinen susi, joka haluaa hoitaa kuriirin hommansa – päinvastoin kuin Suomen Posti – nopeasti, tehokkaasti ja kunnioitettavalla antaumuksella. Juonihan ei voisi peruspilareiltaan enää paljon tämän suurempi olla, mutta tokihan mukaan sotketaan varsin kirjava kööri sivuhahmoja sekä kuolleiden maailman kanssa yhteydessä oleva BB, Bridge Baby, jonka DualShock-kapulasta kuuluva vollotus saa oitis arvostelijan isälliset tunteet valloilleen. Juonta on turha lähteä avaamaan tämän enempää, mutta mainittakoon sen verran, että kyseessä ei ole aivan sellainen sekametelisoppa mitä kaikki ennakkomateriaali on antanut ymmärtää – hyvä niin, sillä odotukset Death Strandingin suhteen eivät olleet moisen perusteella järin korkealla.

Toivoa kuoleman keskelle

Rakastuin heti alkumetrien tutoriaalivaelluksessa Death Strandingin haikeaan ja alakuloiseen tunnelmaan, jota loistava lisensoitu ääniraita komppaa todella mallikkaasti. Hädintuskin elossa pyristelevä luonto näyttää kerrassaan upealta Decima-moottorin maalaillessa Bridgesin samoiluille paikoitellen jopa häkellyttävän nätin miljöön. Meininki menettää hieman tenhoaan astellessaan pois tältä mukavuusalueelta vieden pelaajan väkisellä vaikkapa MULE-pahisten leiriin tai taivaanporttien ja elävien maailman välimaastoon jumahtaneiden BT-örrinmörrien keskelle. Olisi ollut parempi, jos postipoikasimulaattori luottaisi siihen yhteen ideaansa vieläkin enemmän jättäen nämä pakolliset viholliskohtaamiset hieman vähemmälle. Paikoitellen ei vain tuntunut luonnolliselta tarttua Samin verellä ladattuihin tuliluikkuihin sen jälkeen, kun olin keskittynyt useamman tunnin pelkästään hyvän reitin valitsemiseen ja kunnialla määränpäähän pääsemiseen.

Reissumiestä vaisto vie, älä kysy minne johtaa tie

Ja se pakettien vieminen, se ehti reilun 60 pelitunnin aikana tarjota muutamia ikimuistoisimmista elämyksistä pelien saralla koskaan. Sam ei toki jaksa kanniskella aivan mahdottomia, mutta silti mukaan tulisi mahduttaa toimitettava tuote, muutamia kiipeilyvarusteita, ehkäpä pari voimaa parantavaa veripussukkaa sekä tussari tai kranaatteja mahdollisia viholliskohtaamisia varten. Eikä tässä vielä kaikki, sillä tokihan matkan varrelta voi lisäksi noukkia muiden sinne pudottelemia viemisiä, jotka nekin olisi kaikkien kannalta hyvä saada kunnialla oikeaan kohteeseen. Pitkälle retkelle lähtö vaatii joka kerta tarkkaa suunnittelua ja mikromanagerointia, jotta kaikki mahdollinen tulee otettua huomioon.

Oma kovin koettelemukseni oli kartalla pieneltä näyttävä, mutta pelimaailmassa parin tunnin vaeltelun vaatinut lunta pyryttävä vuoristoalue, josta selvittyäni tunne oli kuin 70-luvulla Andeille pudonneen rugbyjoukkueen selviytyjillä. Savotta ei puuduttanut tuskaisen hitaasta etenemisestään huolimatta missään vaiheessa, fiiliksen ollessa jatkuvasti ihanasti jossain armottoman piinan ja nautinnon välimaastossa. Tasaisemmilla alueilla matkaa voi taittaa erilaisin ajoneuvoin, mutta todellinen postipoika hoitaa ne pidemmätkin reissut klassisesti jalkapatikalla. Jopa eräänlainen pikamatkustus on tarinan edetessä käytössä, mutta mokoma tehdään niin työlääksi, että vaeltaminen on loppupeleissä parempi vaihtoehto. Death Stranding on valinnut rohkean tien, josta joko tykkää tai jota vihaa – kyllä Kojima sen tietää, mutta ei vain välitä.

If you build it, they will come

Death Stranding ei ole verkkopeli, mutta nojaa silti vahvasti pelaajien väliseen kanssakäymiseen. Maastoon voi esimerkiksi kyhätä omia, matkaa helpottavia rakennelmia, minkä lisäksi kerättyjä resursseja ja esineitä pystyy lahjoittamaan muille yhteisten postilootien kautta. Kollegoiden rakennelmia voi peukutella hieman Facebook-tyyliin, joskaan tästä ei mitään suurempaa käytännön hyötyä ole, mukava hassunhauska lisä kaikki tyynni. Itse en olisi välttämättä kaivannut näin vahvaa sosiaalista aspektia, vaikka muutaman kerran kanssapelaajien neuvot ja maastoon jättämät köydet, tikkaat ja sillat onnistuivatkin pelastamaan tuhoon tuomitun reittivalinnan.

Se, missä Kojima teoksissaan aina kompastelee, on hieman rönsyilevästi esitetty tarinankerronta. Tällä kertaa pitkiä videopätkiä viljellään Metal Geareita maltillisemmin, mutta homma leviää hieman käsiin aivan loppumetrien jaarittelevina, jopa puuduttavina monologeina. Tästä huolimatta Death Stranding välttää sen, mitä moni veikkasi: Kyseessä ei ole omituinen peli vain omituisuuden vuoksi, vaan taustalla on ihan kohtuullisen tolkku tarina. Ei toki, se tarina ei aukene järin helpolla, mutta kyllä se mahdollista on ymmärtää ihan tavallisenkin kaduntallaajan. Minä ainakin luulen sisäistäneeni valtaosan juonikoukeroista, ehkä?

Monster Energy Drink: The Game

Kuten sanottua, Kojima on haalinut projektinsa taakse varsin nimekkäitä ystäviään. Valitettavasti päähahmoa tulkitseva Walking Dead -köriläs Norman Reedus on näistä se ylivoimaisesti heikoin lenkki paikoitellen jopa koomisen puupökkelömäisen olemuksensa kera. Miehen suoritus tuntuu amatöörimäiseltä roolinsa antaumuksella vetävien Lindsay Wagnerin, Mads Mikkelsenin, Margaret Qualleyn, Troy Bakerin ja erityisesti Fragilea hienosti tulkitsevan Léa Seydouxin rinnalla. No, ehkäpä jokunen Death Stranding -pelaaja nyt päätyy katselemaan miehen moottoripyöräsarjaa, varsinkin kun sitä niin antaumuksella Porterin vessan ovessa mainostetaan. Ainiin, ja puhuttaisiinko vielä hetki Monster-energiajuomasta? No ei puhuta, mutta katsokaa nyt:

Death Stranding on kohtuullisen vauhdikkaaseen kehitysaikatauluunsa nähden viimeistelty ja valmis tuotos, eikä mitään suurempia bugeja tullut vastaan koko pitkän matkan aikana. Tokihan esimerkiksi valikkoja olisi voinut viilata toimivammiksi, mutta kyllä niihin tällaisenaan tottuu, varsinkin kun niissä täytyy kahlata pitkät tovit ennen jokaista reissua. Myös vihollisten tekoäly loistaa lähinnä poissaolollaan, BT-mörriköiden jököttäessä tylsästi paikallaan ja MULE-pahisten sinkoillessa sinne tänne vailla mitään tolkkua. Kuten sanottua, näitä kohtauksia olisi saanut karsia vähemmäksi muun muassa juuri tämän vuoksi.

Tykkääjät tykkää, vihaajat vihaa

Death Stranding ei ole missään suhteessa täydellinen peli, mutta vioistaan huolimatta juuri sitä mitä yrittääkin olla: pitkä ja ikimuistoinen matka, johon joko rakastuu tai jota vihaa. Mikäli rohkea, jopa ainutlaatuinen pelikokemus kiinnostaa, hyppää ihmeessä Sam Porterin saappaisiin ja kokeile maailmanlopun maisemissa vaeltavan kuriirin elämää – homma ei nimittäin lopu kovin nopeasti kesken.

Death Stranding julkaistaan 8. marraskuuta PlayStation 4:lle ja keväällä 2020 PC:lle.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi