Hyvin kerrottu yksinkertainen kostotarina
Lincoln Clay on Kaukoidän sotatantereelta kotiin palaava mustaihoinen nuori mies, joka joutuu pian keskelle paikallisten rikollisryhmittymien kahnauksia. Erään tuhoisan hyökkäyksen jälkeen Lincoln päättää kostaa ottamalla pahispomon paikan valloittamalla hänen bisneksensä yksi kerrallaan. Käytännössä tämä tapahtuu säntäilemällä ympäri kaupunkia ja tappamalla väkeä.
Lyhyt tiivistys Mafia III:n tarinasta ja tehtävistä ei kuitenkaan sellaisenaan tee kokonaisuudelle oikeutta. Sinänsä yksinkertainen kostostoori on välivideoiden voimin loistavasti kerrottu. Juoni aukeaa Lincolnin läheisten ja työtoverien kertomina takautumina. Papin näkökulma on luonnollisesti hyvin erilainen verrattuna entiseen CIA:n agenttiin, mikä luo onnistunutta vaihtelua kerrontaan. Välivideot etenevät hämmentävän luonnollisen tuntuisen grafiikan avulla, ja dialogi on samalla tasolla parhaiden rikoselokuvien kanssa. Tähän päälle New Bordeaux’n kaupunki lähiöineen ja soineen on sekä laaja että monipuolinen.
Kaava erottuu nopeasti
Pelin pahimmat ongelmat voi tiivistää yksitoikkoiseen tehtävärakenteeseen ja epätasaiseen tekniseen suoriutumiseen. Tarkoituksena on vallata kaupunginosa kerrallaan. Tämä prosessi on alusta loppuun täsmälleen samanlainen ilman poikkeuksia. Ensin tehdään pientä vahinkoa tappamalla väkeä, tuhoamalla omaisuutta ja varastamalla rahaa. Tämän jälkeen käydään päästämässä kaupunginosan pomo hengiltä ja otetaan alue haltuun. Samaa kaavaa toistetaan useamman kymmenen kertaa tarinan kuluessa. Yksitoikkoisuuden huomaa jo muutaman tunnin jälkeen, ja viimeistään puolivälin paikkeilla meininkiin on täysin kypsä. Tarinakin lakkaa tehtävärakenteen vuoksi kiinnostamasta ennen pitkää.
Tekoälyvastustajien hengiltä päästäminen saattaisi itsessään kannatella varsin pitkälle, mikäli itse toiminta olisi toteutettu sujuvasti ja tyydyttävästi. Eihän Call of Dutyssa tai Gears of Warissakaan tehdä juuri muuta kuin ammutaan. Mafia III:n kolmannen persoonan suojia hyödyntävät tulitaistelut ovat siedettäviä mutta eivät missään mielessä erityisen onnistuneita. Liikkuminen on kankeaa, ampumisesta puuttuu potku eikä vihollislaumojen lanaaminen tuota tarvittavaa tyydytystä. Kuolemisesta ei kuitenkaan rangaista juuri mitenkään. Näin ollen tehtävän yrittäminen muutaman kerran uudestaan ei turhauta.
Laajaa pelialuetta liikutaan ristiin rastiin joko jalkaisin tai autolla. Helpon valikon avulla voi kutsua itselleen apuvoimia, asetäydennyksiä tai uuden menopelin. Tällaiset toimet sujuvoittavat peliä, mutta eivät silti korvaa yksinkertaisen pikamatkustuksen puuttumista. Liian suuri osa peliajasta kuluu paikasta toiseen siirtymiseen eikä suinkaan itse pelaamiseen.
Toteutus yskii hyvän musiikin tahdissa
Vaikka aikakauden tunnelma onkin tavoitettu niin autojen, vaatetuksen kuin kampauksienkin osalta, kampittavat tekniset ongelmat immersiota pahasti. Autolla ajaessa asioita ilmestyy välillä tyhjästä eteen. Osa tekstuureista latautuu myöhässä tai näyttää muuten vain huomattavan rumalta. Bugeja huomaa säännöllisesti. Typerästi käyttäytyvät tekoälyviholliset ampuvat ajoittain seinien läpi. Säätilojen vaihtelu on aivan idioottimaisesti toteutettu. Välillä seinän yli pääsee kiipeämään, mutta useimmiten ei. Yleensä suojan taakse pääsee piiloutumaan, mutta joskus taas ei. Joka kerta pelaamaan istahdettuaan huomaa vähintään kourallisen tällaisia ongelmia. Pitkästä kehitysajasta huolimatta näyttää siltä, että kokonaisuuden hiominen on jäänyt kesken.
Jo aiemmin hehkutettujen välivideoiden ohella musiikki on Mafia III:ssa huippuluokkaa. Oikeat 1960-luvun klassikkobiisit soivat autoradiossa siirtäen pelaajaa onnistuneesti aikakauden tunnelmaan. Ainakin siihen saakka, kun jokin tekninen ongelma palauttaa takaisin nykyhetkeen maan pinnalle. Muut kaupungin äänet hoitavat työnsä, mutta eivät missään nimessä tee vaikutusta.
Mafia III ei ole surkea peli, mutta samalla sen puutteet ovat moninaiset ja selvästi erottuvat. Kyseessä on keskinkertainen itseään toistava avoimen maailman rikospeli, jossa olisi ollut ainesta paljon parempaankin.
