Kolmikon ehostamiseen kiinnitetään huomiota niin ikään käänteisessä järjestyksessä. Nykyiselle konsolisukupolvelle saapunut Mafia III pysyy teknisesti ennallaan – tai ottaa itse asiassa takapakkia, mutta siitä myöhemmin lisää. Kohta kymmenen vuoden ikään ehtinyt kakkonen saa alkuperäistä versiota selvästi kliinimmän ilmeen 4K-resoluutiopäivityksen avulla, kun viiveellä kauppoihin saapuva aloitusosa remontoidaan huomattavasti perusteellisemmin nykypäivään.

Voihan Vito

Nyt julkaistusta kaksikosta suuremmat odotukset kohdistuivat nimenomaan Mafia II:n pariin palaamiseen. Vaikka peli sai aikoinaan kritiikkiä avoimen maailmansa tyhjyydestä, jätti se silti kosolti enemmän lämpimiä muistoja kuin monet täyteen ahdetut aikalaisensa. Edelleenkään kaupungilla ei ole juuri mitään tekemistä juonen ulkopuolella, mutta homman suola piilee nimenomaan tiiviissä tarinankerronnassa. Kartalle ilmestyvien ruksien perässä juoksijoiden kannattaa siis kääntää katseensa toisenlaisten GTA-kloonien puoleen.

40- ja 50-luvuille sijoittuva juoni kertoo lapsena Sisiliasta Amerikkaan kotiutuneen Vito Scalettan vaiheista vahvasti New Yorkia imitoivassa mielikuvitusmiljöössä. Toisesta maailmansodasta palaava nuorukainen etsii paikkaansa yhteiskunnassa. Ensin ajatuksissa pyörii jopa lainkuuliainen ura satamatyöntekijänä, erityisesti rakkaan äitimuorin pyynnöstä. Hämärähommien tarjoama jännitys sekä monin verroin paremmat tienestit houkuttelevat kuitenkin nopeasti pahoille teille. Vielä kun paras kaveri Joe kytkeytyy jo valmiiksi paikallisen mafiaperheen pauloihin, on sodan jälkeisen elämän suunta nopeasti selvillä myös Vitolle.

Tarina edustaa hyvin kliseistä mafiakertomusta takinkääntöineen ja suurine persoonineen, mikä on pelkästään positiivista. Vielä kymmenen vuoden jälkeenkin alamaailman tarjoamat koukerot maistuvat kerrassaan loistavasti, vaikka juonta kuljettaviin välianimaatioihin on ajan hammas puraissutkin. Kaikki tuntuu ajankohdalle autenttiselta aina autoista ja radion musiikkikattauksesta lähtien. Sivutehtävien kanssa pihtailu näkyy suurempana panostuksena itse pääjuonen puuhasteluun, sillä vaihtelua tarjoillaan kiitettävän paljon. Toisinaan Vito ja Joe viettävät leppoisan päivän tupakkakartonkeja diilaamalla, kun seuraavana aamuna parivaljakko saattaa löytää itsensä pilvenpiirtäjän huipulle köytettynä. Rytmikkäästi etenevää viihdettä parhaimmillaan.

Testissä ollut Xbox One X -versio näyttää mukavan kliiniltä etenkin kaupungilla kurvaillesssa. Sisätiloissa lähdemateriaalin ikä paistaa läpi selkeämmin, mutta visuaalinen anti on kelpoa joka tapauksessa. Sen sijaan ruudunpäivitystä ei ole saatu täysin ruotuun, vaan satunnaisia nykäisyjä ilmenee silloin tällöin. Ilmeisesti PlayStationin puolella ongelma on huomattavasti pahempi, joten remasterointijälki jättää sulavuuden osalta kosolti toivomisen varaa. Toimintakohtauksissa tähtääminen tuntuu nykypäivän standardeilla kiikkerän kankealta, sillä kontrolleihin ei ole panostettu uusintaversiossa lainkaan. Nurinoista huolimatta Mafia II on tarinaltaan ja tunnelmaltaan yhä täyttä timanttia, joten juonivetoisten yksinpelien ystäville sitä kelpaa suositella ainakin sopivan hintalapun turvin.

Arvosanaa kaipaaville sanottakoon ympäripyöreä 3/5.

Kolkko kuuskytluku

Mafia III ottaa hyvin erilaisen lähestymistyylin Viton klassiseen mafiamenoon verrattuna. Pääosaan nostetaan jälleen kotiin palaava sotaveteraani, mutta tällä kertaa eletään 60-luvun loppua Lincoln Clayn saapuessa takaisin Vietnamin näyttämöiltä. New Yorkin sijaan tapahtumapaikkana toimii eteläisempi, New Orleansin inspiroima, kuuman kostea sekä rasismilla kyllästetty kokonaisuus.

Tarina alkaa lupaavasti myös kolmannella kierroksella. Lukuisat henkilöhahmot ovat uskottavia, ja mielenkiintoista juonta kuljetetaan näyttävien välivideoiden avulla. Parituntisen, erittäin hyvältä maistuvan ensipuraisun jälkeen meno kuitenkin taantuu ikävästi, kun tekeminen muuttuu puuduttavaksi alueiden valtaamiseksi. Vihollisjengien pikkupomoja ja näiden hallinnoimia varastorakennuksia jahdataan miltei identtisesti toistuvalla kaavalla ihan liian kauan. Ilmeisesti Mafia II:n tiimoilta saatu kritiikki tekemisen vähyydestä otettiin liian kirjaimellisesti, ja kokonaisuus vietiin tyystin toiseen suuntaan tarpeettomalla pitkittämisellä.

Vaan onpa kolmosessa jotain hyvääkin: kontrollit on saatu huomattavasti sulavammiksi etenkin tulitaistojen aikana, ja esimerkiksi hiipiminen onnistuu edeltäjää mallikkaammin. Sitten huonoimpiin uutisiin. Suoraan Mafia II:n jälkeen kolmosen puikkoihin hyppääminen saa epäilemään näkökyvyn äkkinäistä rappeutumista. Lopputulos näyttää häiritsevän sumealta, tekstuurit ilmestyvät myöhässä ruudulle, ja ruudunpäivityksellä on silti täysi työ pysytellä edes auttavasti mukana. Epäuskoinen kurkkaus internetin tietolähteille paljastaa syyn: Peliin jo kertaalleen saapunut tehokonsoleiden päivityspaketti on jostain syystä heitetty roskakoriin, ja jälki on sen mukaista. Alkuperäinen tekninen toteutus sai pyyhkeitä jo vuonna 2016, joten lieventävien asianhaarojen keksiminen on nyt entistä vaikeampaa.

Trilogian osasena Mafia III tarjoaa kuitenkin jossain määrin kelpoa viihdettä, mikäli toiston tunnetta ja kömpelöä teknistä toteutusta pystyy sietämään. Definitive Edition sisältää onneksi kaikki jälkeenpäin julkaistut lisäsisältöpaketit, joiden ansiosta kokonaisuus hieman monipuolistuu, kunhan ekstratehtäviin pääsy avautuu muutaman tunnin pelailun jälkeen.

2/5 tuomio lienee perusteltu nykyvalossa.

Mafian ote ei hellitä

Molemmissa peleissä on tarinan ohella kuitenkin paljon muutakin hyvää. Erityismaininnat menevät musiikkivalinnoille: soundtrackit suorastaan pursuavat aikakausilleen ominaista klassikkotavaraa. Samoin monet pikkujutut, kuten virkavallan käyttäytyminen simuloidaan uskottavammin kuin valtaosassa genren edustajissa. Poliisien menopelit eivät esimerkiksi kiihdy yliluonnollisiin nopeuksiin, ja onpa pelaajan ohjastamalle autolle sekä varsinaiselle hahmolle erilliset hälytystasonsa pelkkien yleistähtien sijaan. Toisin sanoen etsintäkuulutetun menopelin vaihtaminen vähemmän huomiota herättävään kotteroon on tiukassa tilanteessa suositeltavaa. Kolmosessa rikoksista ilmoittamiseen tarvitaan jopa silminnäkijä, jonka pitäisi soittaa lainvalvojat paikalle. Toki toisinaan jahdeissakin otetaan kosolti pelillisiä vapauksia, mutta immersiota luodaan silti keskimääräistä tehokkaammin.

Toivon mukaan trilogian ensimmäinen osa räjäyttää pankin loppukesästä – PC:llä aikanaan kulttimaineeseen nousseesta pelistä kun ei koskaan saatu kelvollista konsoliversiota. Sen virheen paikkaamiseen on nyt saumat. Tästä jo kauppapaikoilta löytyvästä parivaljakosta kakkososaa on lopulta helpompi suositella.