Lyhyt päivämatka yöhön

Rakas Esther, en tiedä kuka olet, tai kuka itse olen, tai miksi olen täällä, mutta yritän löytää tälle kaikelle tarkoituksen ja samalla itselleni pelastuksen. Odota minua.

Interaktiivinen tarinankerronta on vuosikymmenten saatossa kaivanut itsensä kuoppaan, josta se yrittää nyt pelaajakunnan enemmistön raivokkaasta vastustuksesta huolimatta nousta maan pinnalle. Pelisuunnittelun sääntöihin on kuulunut haasteiden, sääntöjen ja mekaniikkojen yhdistelmä, joka on pitkään rajannut videopelin määritelmää. Peleissä täytyy voida epäonnistua ja maksaa epäonnistumisestaan, niissä täytyy voida ratkoa erilaisia pulmia tai voittaa ylivoimaisia vastustajia, niissä täytyy oppia pelin sisäiset säännöt ja hyödyntää niitä palkintojen voittamiseksi.

Dear Esther ei hyväksy näitä rajoitteita. Se on epäpeli. Se on kävelysimulaattori, ensimmäinen laatuaan.

Kerrontaa ilman tarinaa

Dear Esther oli aikoinaan vaikea teos kategorisoida, sillä siinä missä Portal vielä saatiin mahdutettua edes jollain tavalla FPS-laariin, Dear Estherissä pelaajalla ei ole mitään aseen tapaista, eikä oikeastaan edes keinoja vuorovaikuttaa ympäristön kanssa. On vain autio saari, ränsistyneitä taloja sekä satunnaisesti pöydille ja nurkkiin ripoteltuja muistoja onnellisemmista ajoista. Kapea polku ohjaa kulkijaa, ja aika ajoin Colin Firthin kuuloinen ääni (oikeasti Nigel Carrington) kertoo saaren, sen harvojen asukkaiden tai pelin päähahmon historiasta.

Dear Esther muistuttaa etäisesti saman studion tuoreempaa ja paljon hiotumpaa Everybody's Gone to the Rapturea, mutta toisin kuin seuraajansa, Dear Esther ei sano juuri mitään suoraan. Kerrottava tarina ei sijoitu pelissä nähtäville Hebridien saarille, eikä sen yksityiskohtia näytetä missään. Menneisiin tapahtumiin viitataan osin kertojan lukemassa tekstissä, mutta paljon enemmän matkan varrelta löytyvissä esineissä. Ultraäänikuvien, sairaalasänkyjen ja perhepotrettien muodostama mosaiikki ei välttämättä edes täydenny yhdellä läpäisykerralla.

Tunnelman varassa

Parasta Dear Estherissä ovat hypnoottisen upeat näkymät matkan puolivälin paikkeilla ja eteerisen kaunis musiikki. Pelin säveltäjä Jessica Curry toteutti alunperin ääniraidan lähinnä syntikalla, mutta konsoleille julkaistua Landmark Editionia työstettäessä hän pääsi hyödyntämään oikeita soittajia ja laulajia. Äänimaailma on heijastaa pelin yleistä rauhallisuutta, eikä musiikki missään vaiheessa ota hallitsevaa roolia vaan se tukee kokemusta omalta osaltaan.

Vaikka kävelysimulaattoria käytetäänkin pääsääntöisesti halventavana terminä, Dear Esther kantaa tätä nimitystä ylpeänä. Se on juuri sitä, mitä yrittääkin, eli vertauskuvallinen kertomus onnellisuudesta ja onnettomuudesta, itsesyyllistämisestä ja anteeksiannosta. Verkkainen kulkeminen karunkauniiden maisemien poikki käy helposti tuskaiseksi, jos peleiltä hakee jatkuvaa hyperaktiivista stimulaatiota. Samalla se on kuitenkin eräänlaista meditaatiota, pakotettua hidastamista ja omiin tuntemuksiin uppoamista.

Dear Esther on peli ihmisille, jotka eivät välitä peleistä. Siitä on riisuttu kaikki se, mikä perinteisesti on tehnyt pelin. Siitä on vaikea puhua pelien sanastolla, eikä sitä ole helppo suositella samoin perustein kuin pelejä yleensä suositellaan. Harvinaislaatuisuudestaan huolimatta se on jo laajentanut interaktiivisen tarinankerronnan pelikenttää.

Kirjaudu kommentoidaksesi