Nyt alun perin PlayStation 4:lle vuonna 2020 saapunut The Last of Us Part II saa virallisen ehostuksensa pykälää uudemmalle raudalle. Kuviosta tekee hieman huvittavan se tosiasia, että jatko-osa tavallaan jo nostettiin PlayStation 5 -optimoiduksi, kun peli taannoin päivitettiin tukemaan sulavampaa ruudunpäivitysnopeutta. Ja vieläpä ihan ilmaiseksi.
Toki on sanottava, että jollain ihmeen konstilla The Last of Us Part II Remastered näyttää ja erityisesti tuntuu edelleen paremmalta kuin suurin osa suoraan nykyraudalle suunnatuista nimikkeistä. Sony on vuosien varrella saanut osansa kritiikistä täysihintaisten uusioversioiden julkaisupolitiikan suhteen, mutta tällä kertaa ryöstöhinnoittelusta julkaisijaa ei kehtaa syyttää, sillä alkuperäisen omistajat voivat päivittää ehostettuun pakettiin vaivaisen kymmenen euron korvausta vastaan.
Vähemmän ahdistusta, enemmän ihastusta
Itse pelistä lienee jo riittävästi ylistäviä arvioita maailmalla, joten samoja asioita ei kannatta enää toistamisen ilosta jankuttaa. Oleellisin teksti, joka mahdollisten ummikoiden kannattaa tässä vaiheessa lukea, on luonnollisesti Petri Leskisen arvostelu. Lyhyesti sanottuna kyseessä on teknisesti ja taiteellisesti ehdoton mestariteos, joka kuitenkin kärsii lievästä mammuttitaudista. Lohduttoman ja monella tapaa toivottoman matkan pituus alkaa kääntyä etenkin ensimmäisellä kierroksella itseään vastaan.
Nyt toisella kerralla oma pelikokemus muodostuu yllättäen rennommaksi, kun edessä häämöttävät käänteet tiedostaa jo etukäteen. Surkeudessa vellomisen sijaan keskittyminen painottuu vahvemmin loistavista pelimekaniikoista nauttimiseen. Edellisen version tallennukset siirtämällä voi uusintakierroksen aloittaa valmiiksi kerätyllä asearsenaalilla ja kehityspisteillä, mikä osaltaan vahvistaa toisenlaista fiilistä. Räiskinnän ja hiiviskelyn välinen suhde on edelleen huikean hienossa tasapainossa, ja usein riippuu täysin pelaajan ratkaisuista, miten kohtaamiset vihollisten kanssa etenevät. Tekoäly toimii sanalla sanoen loistavasti. Ihmisiä vastaan taisteleminen on tyystin erilaista kuin infektoituneiden jallittaminen tai väistely. Muilla peleillä on yhä kosolti työnsarkaa samalle tasolle päästäkseen. Sama koskee ylipäätään koko audiovisuaalista toteutusta.
Alkuperäisen nimikkeen kyky repiä kaikki käytettävät tehot PlayStation 4:stä nousee osaltaan remasteroinnin oikeutuksen suurimmaksi ongelmaksi. Last of Us Part II tuskin lienee ollut kenenkään pelaajan toivelistalla klassikkonimikkeiden mahdollisia uudelleenkäsittelyitä listattaessa. Edes nykykonsoleiden yksi luonnollisimmista kehityskohteista, eli lataustaukojen eliminointi, ei toimi myyntivalttina tässä tapauksessa, kun Naughty Dog onnistui piilottamaan nämä hetket mestarillisesti jo muinaisella kiintolevytekniikalla.
Pieniä ja keskikokoisia kylkiäisiä
Remasteroidun paketin anti ei rajoitu tyystin marginaalisesti komeamman ulkokuoren hiomiseen. Bonuksista paljastuu uutta pikkusälää, kuten vapaamuotoista kitaran soittoa sekä poistettuja kohtauksia. Leikkauspöydälle jätettyjä, muutaman minuutin mittaisia ja teknisesti hieman keskeneräisiä pätkiä pääsee pelaamaan kehittäjien kommenttiraitojen kera. Kolme sisällytettyä kohtausta eivät luonnollisesti tarjoa mitään järisyttäviä elämyksiä, vaan ne on pudotettu vallan perustellusti rytmityksen vuoksi valmiista tuotteesta. Joka tapauksessa pelaajan mukaan ottava tyyli kurkata kehityksen kulissien taakse on vallan tervetullut bonus faneille.
No Return -pelimuoto muodostaa eittämättä merkittävimmän lisukkeen pakettiin. Roguelike-henkinen selviytymismoodi koostuu kampanjasta tutuista ympäristöistä, jossa pelaajan valitsemalla hahmolla mitellään alati hankaloituvia vihollisaaltoja vastaan. Kohtaamisten välissä käydään turvatalossa varustautumassa seuraavaa satunnaisesti luotua taistoa varten, eli tuhlataan ansaittuja resursseja esimerkiksi uusiin aseisiin tai vanhojen päivittämiseen.
Kuoleman koittaessa varsinainen urakka alkaa aina alusta, mutta kaikkea työtä ei heitetä tyystin roskakoriin. Kokemuksen karttuessa avautuu uusia pelattavia hahmoja sekä sääntöjä muokkaavia skenaarioita. Mukaan ympätään myös tulostaulut suoritusten vertailuun, mikä lisää osaltaan koukutuskerrointa. Kun pitkään odoteltu kilpailullinen moninpeli sai kirveestä, toiminee No Return jonkinlaisena lohtuna Naughty Dogin pelimekaanikoihin ihastuneille.
The Last of Us Part II Remastered ei lopulta yllätä ketään. Se on edelleen yksi modernien juonivetoisten teosten merkkipaaluja, joka samalla jakaa mielipiteitä nimenomaan tarinansa osalta. Tämänkin voi lukea meriitiksi, sillä harvoin pelien varsinainen sisältö ja kerronta herättävät yhtä paljon tunteita kuin ainaiset tekniset väännöt. Remasteroinnin laadustakaan on vaikea keksiä mitään moitittavaa – mikäli sivuuttaa sen tosiasian, että lähdemateriaali ei moista käsittelyä vielä millään mittarilla vaatisi. Niille harvoille jatko-osaan tutustumattomille untuvikoille voi luvata joka tapauksessa jäätävän hiotun, hienon ja brutaalin kokemuksen. Eikä PlayStation 4 -version omistajille tarjottava 10 euron päivityshinta sekään ole pöllömpi tarjous.
