Alkuperäisen Killzonen harteille vyörytettiin melkoiset paineet puheilla ”Halon tappajasta”, mutta vuoden 2004 jouluksi julkaistu peli ei onnistunut vastaamaan hypeen. Sony halusi silti räjäyttää pankin seuraavan vuoden E3-messuilla näyttämällä jatko-osasta kuvamateriaalia, joka puhuttaa edelleen. Hollantilainen Guerrilla Games ei ole antanut hypen häiritä kehitystyötä: PlayStation 3 saa vihdoinkin sen yksinoikeusräiskinnän, jota fanit ovat kiihkeästi odottaneet.

Killzone 2:n tapahtumat jatkavat edeltäjien jalanjäljissä. International Strategic Aliance eli tuttavallisemmin ISA onnistui torjumaan Helghastin hyökkäyksen Vekta-planeetalla, mutta vihollinen kaappasi mukaansa Red Dust -ydinpommin. Aseen vaatimat laukaisukoodit jäivät kuitenkin ISA:n leiriin, joten se on toistaiseksi vaaraton. Liittouma päättää suorittaa ennaltaehkäisevän hyökkäyksen vihollisen kotiplaneetalle, Helghanille, everstiksi ylennetyn Jan Templarin johdolla.

Hyökkäyksen kärjessä rynnii nelihenkinen Alpha Squad, jota johtaa niin ikään aikaisemmista peleistä tuttu kovanaama Rico Velasquez. Pelaajan ohjattavaksi annetaan ryhmän täytteeksi liittynyt kersantti Tomas ”Sev” Sevchenko. ISA:n tavoitteena on kaapata Helghastin kiistelty johtaja Scolari Visari elävänä, mutta invaasio Helghanille ei suju helposti, sillä planeetan vihamielinen ympäristö tekee maahanlaskusta erityisen epämukavan. Lisäksi ennalta heikoksi arvioitu vihollinen puolustautuu kotikentällään raivotautisen karhun tavoin, joten matkaan mahtuu mutka jos toinenkin, eikä sodalle näytä löytyvän helppoa ratkaisua.

Juoni ei varmastikaan voita palkintoja omaperäisyydellään, mutta se tarjoaa tarpeeksi koukkuja pitääkseen pelaajan otteessaan seikkailun loppuun saakka. Tarinan pahimmaksi puutteeksi jäävät munattomat sankarit – Ricoa ja pahiksia lukuun ottamatta. Vaisujen ääninäyttelijöiden takia hahmoilta puuttuu sitä kaivattua karismaa, joka nostaisi heidät geneeristen solttupoikien yläpuolelle. Killzonen universumilla riittää taustatarinaa, jota olisi mieluusti nähnyt hyödynnettävän vahvemmin pelissäkin.

Crysiksen tuhoaja?

Killzone 2:n puhutuin piirre on sen näyttävyys, eikä syyttä: pelillä on erittäin vahva audiovisuaalinen identiteetti. Fiktiivinen konflikti on hakenut paljon vaikutteita toisesta maailmansodasta sekä viihdemaailman merkkiteoksista. Liittoutuneiden roolin täyttää ISA, kun taas punasilmäiset Helghastit käyvät natsi-Saksan taistelijoista. Helghanin ahtailla kujilla sotiessa fiilis lähentelee Terminatorin ja Blade Runnerin kaltaisten klassikoiden ahdistavia visioita. Värimaailma ei rajoitu pelkästään harmaaseen, vaikka kuvasuunnittelu onkin kauttaaltaan synkkää. Tummat ympäristöt petaavat mahdollisuuksia kikkailulle valaistuksen kanssa.

Visuaalisen tykityksen kantavana voimana jylläävät erilaiset tehosteet ja suodattimet, joita käytetään antaumuksella ja onnistuneesti. K18-ikäleima johtunee ronskeista veriroiskeista, jotka helpottavat huomattavasti osumien hahmottamista. Helghanin maisemista löytää toki etsimällä ikäviä yksityiskohtia, kuten suttuisia tekstuureja, ja ruudunpäivitys nytkähtelee harvoissa tapauksissa, mutta hienot detaljit ja efektimyllytys jyräävät virheet totaalisesti alleen.

Myös kaiuttimista virtaa ihastuttavia aaltoja pelaajien aistittavaksi. Taustalla pauhaava klassisen dramaattinen musiikki sopii erinomaisesti yhteen visuaalisen ilmeen kanssa. Taistelukentällä eetteri jytäjää todenteolla, kun ympärillä paukkuvien kymmenien aseiden jyske ja sotilaiden huudot syöksyvät pelaajan korvakäytävään. Jos kotiteatteri on päivitetty ajantasalle, saa ääniraidan 7.1-tuesta revittyä kaiken irti.

Halon tappaja?

Räiskintäpelin kannalta kriittisimmässä asemassa on tarinan sijaan monimutkaisten taistelujen toteutus. Erinomainen audiovisuaalinen kuorrutus takaa, ettei sotimisesta puutu tunnelmaa. Guerrilla on ottanut pelillisessä suunnittelussaan mallia parhailta. Käsikirjoitetut tapahtumat eivät rajoitu pelkästään välinäytöksiin, vaan putkessa etenevää toimintaa väritetään skriptatuilla käänteillä. Välissä pelaaja saa vastaansa kiperämpiä vihollisia tai käyttöönsä vähän järeämmän tykin, mikä lisää sopivasti vaihtelua tavalliseen jääkäritaisteluun. Killzone 2 loistaa jalan sotimisessa, joten myös sisältö painottuu oikeutetusti siihen.

Taistelukentällä vastaan asettuu sadoittain kamalia Helghast-sotureita. Vihollisten vaihtelevat lähestymistavat tuovat dynamiikkaa taisteluihin. Esimerkiksi konepistoolilla varustetut supertaistelijat syöksyvät pelaajan kimppuun puukko tanassa, kun taas perussotilaat pysyttelevät mieluiten suojassa ja ampuvat hallittuja laukauksia ISA-joukkojen suuntaan. Helghastit reagoivat uskottavasti tulitukseen ja kranaatteihin. Vihulaiset eivät jatkuvasti keskitä huomiotaan vain pelaajaan, mikä antaa tilaa yllätyshyökkäyksille ja taktisille koukkauksille. Tekoälyltä toivoisi kuitenkin enemmän yhteistyötä, sillä tällaisenaan Helghast-taistelijat tuntuvat enemmän perinteisiltä polygonimaalitauluilta kuin aidosti joukkona sotivalta ryhmältä.

Pelaajan rinnalla taistelee usein yksi tai useampia tovereita, joista on varsinkin helpommilla vaikeustasoilla jopa hyötyä. Kovimmissa koitoksissa kaverit tapaavat jäädä pahasti vihollisen jyrän alle, kun taas toisinaan ne ampuvat seinää tai jäävät tyhmästi tuleen makaamaan. Pääasiassa toverit onnistuvat silti tehtävässään eli luomaan käsitystä aidosta konfliktista, jolla on kaksi kokonaista osapuolta. Molemminpuolinen karjuminen on omiaan nostattamaan taistelumielialaa.

Killzone 2:n tulitaistelut ovat kooltaan varsin hillittyjä. Muutamaan otteeseen eteen tulee vähän laajamittaisempia koitoksia, mutta niissäkin kärsitään räiskintäpeleille tyypillisestä ilmiöstä: tapetun vihollisen tilalle näyttää ilmestyvän aina uusi, kunnes pelaaja etenee tarpeeksi pitkälle. Tämä häiritsee tietyissä kohtaamisissa, kun taistelu vain tuntuu jatkuvan, eikä tallennuspistettä ole näkynyt pitkään aikaan. Ilmiö jää varsin vähälle huomiolle, jos vaikeustasoa ei nosta tappiin saakka.

Gears of Warin murskaaja?

Pelaajan on osattava käyttää taisteluissa tarjottua suojaa hyödykseen vihollisten tavoin, sillä tulelta turvassa kykkiminen palauttaa sotilaan täyteen taistelukuntoon. Sev liimautuu suojaan kyykkynapin painalluksella. Kamera pysyttelee jatkuvasti ensimmäisessä persoonassa, joten ympäristön havainnoiminen vaatii pientä kurkistelua suojan takaa, samoin ampuminen. Suojasta toiseen sykähtelevän hahmon ohjastaminen tuntuu raskaalta. Vaikutelmaa tehostaa mainiosti osumia ja räjähdyksiä mukaileva kameran liikehdintä. Immersion maksimoimiseksi kaiken ruudulla näkyvän informaation voi kytkeä pois päältä.

Raskas tuntuma välittyy myös tähtäämiseen, joka on aavistuksen epätarkkaa. Konepistooleilla ja monilla muilla sarjatuliaseilla kannattaa ladata surutta sarjaa lonkalta, mutta tietyillä kivääreillä rautatähtäin auttaa huomattavasti pääosumien metsästyksessä. Ammuksista tai aseista ei tule puutetta, sillä ympäristöön on sijoiteltu jatkuvasti sopiva valikoima tuliluikkuja joka lähtöön. Ideaa olisi voinut soveltaa vielä laajemmaltikin, sillä taisteluista saa enemmän irti erilaisia aseita ja lähestymistapoja soveltamalla.

Killzone 2 hyödyntää myös PlayStation 3:n liikkeentunnistusta pienillä mutta varsin toimivilla kikoilla. Sevin asentaessa pommeja ja vääntäessä venttiilejä pelaaja tekee vastaavat liikkeet ohjaimella. Tarkkuuskiväärin tähtäin puolestaan tärisee käsien mukana. Latausruutujen kuvakulman kääntäminen sen sijaan jätettäköön omaan arvoonsa.

Taisteluiden tunnelmaan vaikuttaa olennaisesti aseiden toteutus. Ampuminen tuntuu palkitsevalta, sillä luodit saavat aikaiseksi reaktion joko ympäristössä tai vihollisessa. Helghastit heilahtavat taaksepäin pitelemään olkapäätään ja kellahtavat lopulta animaatioiden saattelemana näyttävästi tantereeseen. Kivuliaat parahdukset ja lupaukset kostosta täydentävät tappamisen julmaa palkitsevuutta. Ympäristöön osuvat luodit saavat puolestaan aikaan kipinöitä ja pölypilviä. Joissakin tilanteissa seinät hajoavat fyysisesti, mutta tavallisesti ilmoille pöllähtää harmaa pilvi, joka leviää ilmavirran mukana haittaamaan näkyvyyttä. Parhaimmillaan sota on täyttä kaaosta, kun vihollisen sijainnista ei tiedä mitään, kunnes rivi punaisia silmiä pistää esiin sumun seasta.

Call of Dutyn murhaaja?

Pelkän kampanjan tarjoaminen ei yksinkertaisesti enää riitä suurimmalle osalle pelaajista, joten myös Killzone 2 sisältää moninpelin. Taisteleminen onnistuu yhdellä konsolilla bottien kera tai verkossa – tukea jaetulle ruudulle ei ole. Moninpelin erikoisuus on dynaaminen pelimuotojen vaihtelu kesken matsin: samalla kartalla saatetaan pelata putkeen tappomatsia, VIP-henkilön suojelemista sekä viholliskohteiden pommittamista. Ratkaisu toimiii, vaikka se kaipaakin pientä totuttelua.

Pelaajilla on aluksi käytössään vain rynnäkkökivääreillä varustettu perussotilas, joten verkkopeli vaikuttaa ensin hieman tylsältä. Menestyksen mukana kerääntyvät kehityspisteet avaavat kuitenkin ajan kuluessa uusia hahmoluokkia. Mielenkiintoisena yksityiskohtana pelaajat voivat yhdistellä aseita sekä luokkien ensi- ja toissijaisia ominaisuuksia erilaisiksi kokonaisuuksiksi, joten jokainen voi hakea pelityylilleen parhaiten sopivaa varustusta. Monipuolinen järjestelmä tarjoaa sopivasti vaihtelua kyllästymisen iskiessä.

Kampanjasta tuttuihin ympäristöihin sijoittuvat kartat ovat pääasiassa isoja, sillä niihin on mahduttava taistelemaan parhaimmillaan 32 pelaajaa. Isot matsit ovatkin hektisiä ja näyttäviä, mutta raskas ohjattavuus ei ole välttämättä Call of Dutyn lennokkaaseen meininkiin tottuneiden mieleen. Varsinkin lähitaistelut saavat toisinaan koomisia piirteitä, kun pelaajat yrittävät pökkiä toisiaan kuoliaaksi. Lisäksi ampumisen ja vihollisen kuoleman välillä tuntuu usein pieni, mutta häiritsevän selkeä viive. Moninpelistä puuttuu myös kampanjasta tuttu mahdollisuus suojautua ja kurkistaa kulmien takaa, mikä nakertaa taistelujen tunnelmaa.

Verkkopeli löytää virheistään huolimatta varmasti yleisönsä viimeistään yhteisöominaisuuksiensa ansiosta. Pelaajat voivat perustaa klaaneja, joille järjestettävissä turnauksissa tienataan kunniapisteitä. Näitä keräämällä päästään parempiin turnauksiin. Peli ei sisällä monista muista nimikkeistä tuttua seuranhakujärjestelmää, vaan pelaajat saavat itse luoda omat matsinsa ja suojata ne tarvittaessa salasanalla tunkeilijoilta. Terveelle verkkoyhteisölle on valettu vahvat perustukset, mutta Infinity Wardin Modern Warfaren haastaminen saattaa jäädä haaveeksi.

Hiilijunan lastaaja?

Killzone 2:n rakennusainekset – räjähtäviä tynnyreitä myöten – ovat kieltämättä tuttua kauraa räiskintäpelejä jauhaneille. Kokonaisuus on kuitenkin tinattu niin tiukasti kuosiin, että valituksille ei jää tilaa. Pelistä on vaikea löytää selkeitä virheitä, jotka laimentaisivat kokemusta näkyvästi. Ainoastaan yhteistyötilan puuttuminen jää selkeästi harmittamaan. Guerrilla lunastaa taidonnäytteellään paikkansa kovasta seurasta, eikä PlayStation 3:n omistavilla toiminnanmiehillä pitäisi olla mitään syytä jättää tätä junaa väliin.