Muistan joskus armeija-aikoihin, kun RUK:n oppilaskunnan tiloissa pääsin testaamaan Wolfenstein 3D:tä. Se jätti pitkäksi aikaa päähän jonkinlaisen ennakko-oletuksen siitä, mitä räiskintäpeli on. Doomia ja Unreal Tournamentia tuli pelailtua hiukan niiden ilmestyessä, mutta ne lähinnä todistivat, että räiskinnät eivät ole minun juttuni. Sitten lainasin kaverilta Half-Lifen.
Half-Life on eräänlainen ensimmäisen persoonan räiskintäpelien Citizen Kane. Aikalaiset muistavat sen mestariteoksena ja yhä edelleenkin siihen viitataan "sinä teoksena", joka esitteli nykyisin niin monissa peleissä jo rutiiniksi muodostuneita ominaisuuksia. Sittemmin olen pelaillut tukuittain erilaisia räiskintöjä (enkä tiedä, miksi ensimmäisen ja kolmannen persoonan räiskinnät pitäisi käsitellä erikseen), ja Half-Lifen lisäksi hyvin mieleen ovat jääneet No One Lives Forever, Max Paynet ja Black. Miten Killzone 2 sitten sijoittuu vertailussa näihin?
Yksinpelikampanjan läpäistyäni (normal-vaikeustasolla) voin todeta, että Killzone 2 ei mullista FPS-genreä. Juoni on kohtuullisen mitäänsanomaton, ja hahmoja ei esitellä niin syvällisesti, että dramaattisemmissa kohtauksissa jaksaisi kauheasti välittää. Half Lifessa mieleenpainuvaa oli sen erikoinen maailma, tarina ja skriptatut tapahtumat. No One Lives Forever taas herättää lämpimiä tunteita hyvän huumorinsa ja omaperäisten pomotaisteluiden vuoksi. Black on juuri sitä mitä Criterion sanoo: Burnout, jos se olisi räiskintä. Eli silkkaa pelaamisen iloa.
Killzone 2 ei ole vallankumous, mutta se on evoluutiota. (Tuo rimmaa paremmin englanniksi.) Ohjausta ja audiovisuaalista toteutusta ei tarvinne kommentoida, sillä ne pystyy kuka tahansa kokemaan demossa. Kaikessa muussa Guerilla Games on tehnyt todella paljon oikein. Yksinpelikampanjaa pelatessa ei voi olla havaitsematta vaikutteita ensimmäisestä Gears of Warista, Call of Duty 4:stä ja ihan lievästi jopa Halosta. Etenkin Gearsiin tätä itse vertaan, ja olen vahvasti sitä mieltä, että Killzone 2 on huomattavasti parempi. Yksinkertainen syy on se, että Killzonea pelatessa ei kertaakaan alkanut vituttaa niin paljon, että olisin joutunut pitämään puolen vuoden tauon. Gearsin kanssa näin kävi.
Checkpointit on sijoitettu fiksusti, ja wretchien tapaisia kaikkien aikojen ärsyttävimpiä videopelivastustajia ei ole otettu mukaan. Ensimmäisen persoonan suojautumista on kehuttu. Itse pidin enemmän Medal of Honor Airbornen suojautumisesta, vaikka se ei yhtä autenttiselta tunnukaan. Ärsyttävää on se, että suojaan ei voi mennä kokonaan, joten ylhäältä ampuva vihollinen voi saada kairattua muutaman reiän kalloon, vaikka kuinka yrittäisi olla piilossa. Sen sijaan pidän kenttäsuunnittelusta ja siitä, miten viholliset käyttäytyvät. Vaikka peli onkin periaatteessa putkessa juoksemista (esimerkiksi verrattuna Battlefield Bad Companyyn), ei pelaajan käytettävissä oleva väylä ole kuitenkaan mikään kolmen metrin kaistale. Lähes joka kentässä on mahdollista yrittää hipsiä vihollisen selustaan, ja kun näin tekee, ei se vihollinen tiedä olla jo valmiiksi odottamassa.
Killzonessa on oikeaa sodan meininkiä, sillä taistelutantereella tuntuu olevan muitakin kuin pelaaja itse ja häntä jahtaavat kiilusilmät. Myös Killzonen tapa ohjata hienovaraisesti paikalleen jumahtanut pelaajaa on yksinkertaisuudessaan loistava. Ristiohjaimella vain painaa ylänuolta, niin hetkeksi aikaa maastoon ilmestyy oranssi waypoint-marker. Jos haluat pelata ilman moista häiriötekijää, voit olla painamatta nappia kertaakaan.
Kampanjassa on muutamia huipentumakohtia, ja... Äh, pakko se kuitenkin on sanoa: erinomaiset grafiikat mahdollistavat muutaman niin huikean näkymän, että hengästyttää. Aivan alussa on myös jännää, kun Sev lähtee liikkeelle hytistään ISA:n risteilijässä. Matkan varrella nähdään muutamia ihmisryhmiä, joilla tuntuu olevan juttu kesken. Näiden ryhmien viereen voi liimautua joksikin aikaa ja kuunnella keskustelua maailmanpolitiikan nykytilanteesta tai mistä milloinkin. Todella pikku juttu, mutta jo se, että GG on päättänyt nauhoittaa tuollaisia keskustelunpätkiä ihan siltä varalta, että joka päättää jäädä niitä kuuntelemaan, kertoo jotain siitä huolellisuudesta, jolla Guerilla on pelintekoon suhtautunut.
Yritän myös kommentoida pelin loppua spoilaamatta, mutta jos mitättömimmätkin vihjaukset saavat ihosi näpyille, hyppää seuraavaan kappaleeseen. Joissain arvosteluissa on väitetty Killzone 2:n loppukohtausta cliff-hangeriksi. Itse käsitän cliff-hangerin lopetukseksi, jossa kohtaus jää kesken tai aivan lopussa heitetään ilmoille uusi kaivelemaan jäävä kysymys. Rainbow Six Vegas päättyi eräänlaiseen cliff-hangeriin, Killzone 2:n lopetus ei ole cliff-hangeria nähnytkään. Lopputekstien rullatessa päässä soi vain Hectorin Palkkasotilaan loppulause: "Näin ei saada sotaa koskaan loppumaan."
Kun läpipeluu normalilla oli ohi, pelikello näytti kahdeksaa ja puolta tuntia. Suosikkiarvosteluasteikkoni on kaksiportainen: en voisi/voisin pelata uudelleen. Killzone 2 saa arvosanaksi "voisin pelata uudelleen". Itse asiassa aloitin jo toisen läpipeluukerran korkeimmalla vaikeustasolla, mutta olen varautunut henkisesti siihen, että se on liian hapokas, ja platina-trophy jää haaveeksi vain. Niin, ja vielä muutama sana trophyista: ensimmäisellä läpäisykerralla sain 29% aarresaaliista, vaikka en aivan älyttömästi yrittänyt. Eniten hain viittä tappoa 15 sekunnissa (joka tuli lopulta aika yksinkertaisesti toiseksi viimeisessä luvussa) ja 25 lähitaistelutappoa luonnistui yksinkertaisesti, kun löysin puukon.
Blogin lisämateriaalia: joitain räiskintäpelejä, joista olen vuosien varrella pitänyt (ei missään järjestyksessä)
- kaikki Medal of Honorit (etenkin Airborne)
- Infinity Wardin tekemät Call of Dutyt
- Resistance: Fall of Man ja Resistance 2:n moninpelimuodot
- Return to Castle Wolfenstein
- The Darkness
- Hitman-pelit (joissa voi vähän räiskiäkin)
- Brothers in Arms: Road to Hill 30
- Freedom Fighters
- Haze
- Bioshock
- kaikki Rainbow Sixit ja Ghost Reconit
