Uskaltaisin väittää, että vuonna 1987 kolikkopelihalleissa sekä seuraavana vuonna Segan Master Systemille julkaistu SHINOBI jatko-osineen edustaa kasarilapsille ja eritoten Sega-faneille jonkinlaista ninjailun kulta-aikaa. Omatkin muistikuvani tämän japanilaispelitalon kyseisestä sarjasta ulottuvat yllättävän pitkälle – aina 90-luvun alkuun – kun pelailin veljeni Master Systemillä milloin mitäkin hänellä sattui hallussa olemaan. Yksi näistä teoksista oli juuri SHINOBI, joka valloitti pikkupojan mielenkiinnon mystisellä meiningillään.
Muita sarjan osia en nuoruudessani pelannutkaan, mutta sittemmin Joe Musashin edesottamuksista on tullut itselleni hyvin tuttuja, sillä esimerkiksi The Revenge of Shinobi ja Shadow Dancer: The Secret of Shinobi on tullut koettua jälkikäteen uusintajulkaisujen myötä. PlayStation 2:n kolmiulotteisista Shinobeista en sen sijaan kauheasti innostunut, eikä 3DS:lle tehty tulkinta miellyttänyt laisinkaan. Liekö heikot myynnit sitten vaikuttaneet, sillä SHINOBI-sarja päätyi uusien teosten osalta Segan kirjoissa naftaliiniin peräti 14 vuoden ajaksi.
Nyt hiljaiselo on kuitenkin päättynyt, ja voi heittotähti sentään millä tavalla! Ranskalaisen Lizardcuben käsialaa oleva SHINOBI: Art of Vengeance kun on käytännössä täydellinen yhdistelmä nostalgiaa, toimintaa, tyyliä ja haastetta! Ei siis mikään ihme, että Sega halusi jatkaa heidän kanssaan yhteistyötä mainioiden Wonder Boy: The Dragon’s Trap -uusioversion sekä Streets of Rage 4:n jälkeen.
Musashi! (terveydeksi)
Tarinaltaan uusi SHINOBI on hyvin perinteinen kostotarina. Puolisotilaallinen, mutta silti sangen väkevä ENE Corporation -järjestö alkaa käydä sotaa maailmanherruudesta, murskaten kaiken vastarinnan pahantahtoisen tyrannin johdolla. Järjestön soturiarmeija koostuu muun muassa ninjoista, palkkasotureista sekä yōkai-olennoista, joten vastassa on sangen värikäs kavalkadi, vieläpä kehittyneen teknologian avustuksella. Lordi Ruse, porukan päätyranni ja johtaja, käyttää kaiken kukkuraksi varastettua artefaktia, jonka turvin hänellä on hallussaan ikuisen nuoruuden sekä kuolemattomuuden lähde.
Maailman toivo lepää legendaarisen Oboro-klaanin varassa, jota johtaa kukapa muukaan kuin Joe Musashi, tuttu sivaltaja jo vuosien takaa. Valitettavasti Ruse jengeineen onnistuu polttamaan Oboron hallussa pitämän kylän sekä samalla surmaamaan koko klaanin, Musashia lukuun ottamatta. Kuten arvata saattaa, pelaaja ohjastaa läpi seikkailun juuri Musashia. Surkeasta tilanteesta huolimatta hän ei kuitenkaan ole yksin, sillä mies kohtaa matkansa varrella liittolaisia ja onpa vanha kunnon Yamato-koirakin reissussa mukana.
Vaikka SHINOBI: Art of Vengeance onkin kaksiulotteinen ja kartoista koostuva teos, se ei ole suoranaisesti nykymuodin mukainen metroidvania, vaan seikkailu koostuu yhteensä 14 kentästä. Näissä toki kartan koko vaihtelee maltillisesta ja lineaarisesta aina isoon ja sokkeloiseen, joten genrelle ominaisia vivahteita on kyllä olemassa. Tiivistetympi kokonaisuus maistuu ainakin itselleni kuitenkin täydellisesti, varsinkin kun kenttäsuunnittelu on kautta linjan todella laadukasta. Maisemissa on myös ihailtavaa vaihtelua, sillä Joe matkaa muun muassa halki japanilaisten kylien, lumisten vuorten, neonvaloissa kylpevän kaupungin sekä massiivisen tehdastukikohdan läpi.
Et koskaan näe Joen suuta
Seikkailun rytmitys tuntuu myös läpi reissun hyvin onnistuneelta. Käytännössä Joen saappaissa ei pysty suorittamaan ensimmäisellä läpipeluukerralla yhtäkään kenttää sataprosenttisesti, sillä osa herran kyvyistä (Ningi) tarttuu mukaan vasta myöhemmässä vaiheessa. Suosittelenkin takapakkia vasta aikaisintaan silloin, kun kaikki Ningit ovat taskussa, sillä näiden kykyjen joukossa on muun muassa alaspäin syöksy, kiipeilykynnet, vahvat seinät rikkova kanuunalyönti sekä liitämisen mahdollistava liituri.
Tasohyppely sujuu Musashilta siis mainiosti, mutta eipä taisteleminenkaan tunnu pekkaa pahemmalta. Ninjallamme on odotetusti nopeiden väistörefleksien ohella käytössään miekka, jonka turvin paukutetaan niin kevyet kuin raskaat lyönnit. Erilaisia liikesarjoja saa puolestaan ostettua seikkailun edetessä lisää, samoin kuin heittotähtien määrää saa nostettua. Lisäksi Joe taitaa myös Ninpo-taiat, joiden joukossa on perinteiset tuli-, vesi- ja sähköiskut, mutta pidemmälle päästessä Musashi voi taikoa esiin esimerkiksi kosolti vahinkoa tekevän käärmeen tai pommin.
Sitten on vielä koko ruudun täyttävät Ninjutsu-superiskut, jotka pelastivat itseni kiipelistä useampaan kertaan. Oikeastaan ainoa asia joka Joelta puuttuu on parryaminen, mutta sitä ei toisaalta kaipaa laisinkaan tämän luokan liikearsenaalin kanssa. Kaiken kaikkiaan mähinöinti on äärimmäisen tyydyttävää ja ennen kaikkea näyttävää sekä painoltaan ja rytmiltäänkin käytännössä liki pitäen täydellistä, niin normi- kuin pomotaisteluissakin. Tietyissä kentissä on myös sorminäppäryyttä vaativia Ankou Rift -haastekenttiä, jotka tuovat mukavan erilaista rytmiä varsinaisiin mappeihin.
Saisiko tämän myös animaationa, kiitos!
Lizardcube on tullut vuosien saatossa tunnetuksi upeasta ja näyttävästä piirrostyylistään. SHINOBI: Art of Vengeance ei ole tällä saralla poikkeus, sillä ranskalaiset pistävät nupit yhteentoista myös audiovisuaalisella puolella. Minusta tuntuu jopa, että tämä on visuaalisesti heittämällä heidän paras teoksensa tähän mennessä.
Tämä ylisanojen tulva voi olla hengästyttävää, mutta kestäkää vielä hetki: se jatkuu äänimaailmankin osalta. Portugalilainen Tee Lopes (Sonic Mania, TMNT: Shredder’s Revenge) on tehnyt kautta linjan tukun hienoja biisejä, jotka vivahteiltaan ja melodioiltaan kunnioittavat onnistuneesti SHINOBIn henkeä. Ja koska miksipä ei, on ääniraidalla mukana myös muutama kappale legendaariselta Yuzo Koshirolta. Olisihan se kieltämättä harmittanut, jos maestroa ei olisi uuden SHINOBI-teoksen yhteydessä kuultu laisinkaan.
Kun ääniefektitkin ovat hyvällä tavalla muhevia ja jykeviä, papukaijamerkit vain kasaantuvat entisestään. Ansioitunutta ääniraitaa voi kuunnella lähdelinkin kautta, täältä.
Vuoden kovin ninja -palkinnon saa…
Tietyllä tapaa kun on uusretrosta kyse, voisi luulla, että uusin SHINOBI pudottaisi pallon viimeistään vaikeustasonsa kanssa. Mutta ei: käytännössä kaikki vaikeammat osuudet ovat vapaaehtoisia, minkä lisäksi Lizardcube on laittanut saataville useamman vaikeustason. Missään vaiheessa Art of Vengeance ei tuntunut oletushaasteellaan (Shinobi) kuitenkaan liian hankalalta, vaan kutitteli haastenystyröitä juuri sopivasti. Sadan prosentin kerääjät pääsevät toki haastamaan itsensä ihan kunnolla (vielä minä sinut selätän, viimeinen Ankou Rift!)
Minkäs sille mahtaa: SHINOBI: Art of Vengeance on kerrassaan loistava ja tyyliä uhkuva kaksiulotteinen toimintapläjäys. Pitkästä historiastaan huolimatta kasarielämänkokemus avaa varmasti silmät eri Sega-viittauksille, mutta toisaalta Lizardcube on löytänyt teokseensa niin ajattoman oloisen tyylin, että sen luulisi kelpaavan ihan ensikertalaisillekin.
Tässä on kaikkien aikojen paras SHINOBI-peli! Ja vuoden paras ninjailu! (Myönnän, en ole pelannut vielä Ninja Gaiden: Rageboundia. Jos joudun muuttamaan argumenttiani, teen sen vähin äänin kuin ninja konsanaan.)
